Kylät

*KYLIEN NIMET SAPPEE JA OHVENO* Tummien vesien Sappee? Muutaman kymmenen kilometrin päässä Pälkäneen Sappeesta on kaksi muuta samannimistä kylää, Hauhon Sappee ja Kuhmoisten Sappee. Toimittaja Esa Arvekari selvitti nimen mysteeriä Etelä-Suomen Sanomissa kesäkuussa 2004: “Dosentti Terhi Ainiala Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta pitää erittäin uskottavana selitystä, että Sappee-sana juontuu Etelä-Suomen alkuperäisväestön, saamelaisten käyttämästä sanasta ”cappete”. Sana tarkoittaa mustaa ja viittaa tässä yhteydessä ”tummaan veteen”. Kun katsotaan suomenkielistä sanastoa, meillä on runsaasti mustajärviä ja mustalampia ympäri maata. Saamelaiset ovat voineet käyttää cappete-nimeä samaan tapaan yleisnimenä tummille järville ja lammille,joita löytyy runsaasti Salpausselän luoteiskolkasta.” Myös dosentti Jaakko Heinämäki on samoilla linjoilla. “Kuhmoista ympäröivällä vesijakoalueella on harvinaisen tiheä saamelaisten paikannimien tihentymä. On esitetty, että myös sana Häme voidaan johtaa saamen kielestä. Häme on muinaisen kantasuomen kieliasussa ”sämä”. Heinämäki pitää ilmeisenä, että hämäläiset ja saamelaiset ovat eläneet samoilla alueilla ensin rinnan, kunnes saamelaisväestö on joko siirtynyt pois tai osin sulautunut hämäläisiin. On luontevaa ajatella, että rinnakkaiselon vuoksi hämäläiset ovat säilyttäneet saamelaiset paikannimet ja muuntaneet ne nykyiseen kieliasuunsa.” Jos tämä teoria osoittautuu todeksi, ovat Sappeen lähellä sijaitsevat Laipanmaan pikkujärvet antaneet nimen myös kylälle Pälkäneveden rannalla. Ohvenolla on yhteyksiä moneen kylään Ohveno sijaitsee aivan Sappeen naapurina Sahalahden suuntaan. Se ei ole virallisesti rajattu kylä, vaan sen alueita kuuluu kolmeen kylään, Sappeeseen, Salmentaka ja Luikalaan. Tilanne on peräisin isonjaon loppujärjestelyistä 1897, jolloin talojen maa-alueiden rajat vahvistettiin. Lähinnä Salmentaan kylää on Ohvenon talo, joka on antanut nimensä nyt muullekin kyläkunnalle. Kyläkunta on oikeastaan kinkeripiiri. Vuoden 1927 huhtikuusta alkaen Pälkäneen seurakunta on vuosittain koonnut alueen asukkaita Ohvenon kinkereille. Sappee ja Ohveno ovat niin kiinteästi vierekkäin, että kyläyhdistystä perustettaessa oli luonnollista perustaa yhteinen. Helvi Jousmäki
		Kyläläisiä laskemassa venettä vesille Ullanpäivänä 2004.
		Venekansa palaa soudulta
		Sappee harrastaa, kuva vuodelta 2004

Pitäjien sivukylät olivat vielä 1900-luvun alussa lähes tiettömien taivalten takana, joten kaupankäynti oli hyvin hankalaa. Tiet olivat huonokuntoisia, lähinnä polkuja, ja ainoat kulkuvälineet olivat hevoset ja veneet tai talvella hevoset, sukset ja kelkat. Oli tarkoin harkittava, mitä viedä ja, mitä tuoda. Voi, kananmunat ja marjat otettiin mukaan, kun lähdettiin isompiin kyliin. Ne myytiin ja saatiin rahaa ostoksiin.

Sappeesta kirkolle kertyi kinttupolkumatkaa lähes kolmekymmentä kilometriä, ja matkaa oli hyvän verran lähikauppoihin, Salmentaakse ja Aitooseen. Kesäaikaan vene lyhensi kauppamatkaa.

Sappeen ensimmäinen kauppa sijaitsi Korkeilan talon kohdalla, parisataa metriä Kaupanmäeltä Sahalahteen päin. Peräkamaripuodin perusti Korhonen, joka toi Sahalahdesta tavarat. Tavaravalikoimaan kuuluivat sokeri, kahvi ja suola. Paljon ei siirtomaatavaroita tarvittu, sillä ihmiset elivät omavaraistaloudessa; vilja koottiin omilta pelloilta, maito ja liha saatiin omista eläimistä ja marjat metsästä.

Korhonen muutti pois, ja vuonna 1908 Säksberg perusti kaupan Pakaraisen talon keltaisen pytingin tupaan. Toiminta oli jo vilkkaampaa ja tavaravalikoima suurempi: reen anturarautoja, hevosenkenkiä, lehmänkelloja ym. Kaupan katossa roikkui sinkkiastioita, saappaita, hevosen valjaita ja myrskylyhtyjä. Kauppiaalla oli haarapäinen keppi, jolla hän nosti tavarat katosta asiakkaalle. Aino Hannula muisteli, miten hän pikkutyttönä kävi serkkunsa kanssa ostamassa olkihatut Säksbergin kaupasta.

Myöhemmin Säksberg perusti uuden kaupan nykyisen Sappeen kaupan paikalle. Säksbergillä oli kauppa-apulaisena Olga Stelin ja, kun kauppias muutti Vesilahdelle, hän olisi vienyt Olgan mukanaan, mutta nuori nainen päätti, ettei hän koko ikäänsä kulje kauppiaan perheen mukana. Olga meni ensin töihin Haapamäkeen ja sieltä Rantalaan ja päätyi 1914 Rantalan emännäksi.

Säksbergin jälkeen tuli kauppias Onkkaalasta, kun J. W.Wigelius perusti haaraliikkeen Sappeeseen. Hän palkkasi kaupan hoitajaksi Helmi Laineen, mutta myyjättäret Wigelius toimitti Sappeeseen Onkkaalasta.

Wigelius oli perustanut kaupan Onkkaalaan jo 1900-luvun alussa, ja hän toimi ahkerasti Pälkäneen liike-elämä- ja yhteiskuntariennoissa. Hän oli mm. perustamassa osakeyhtiötä, joka aloitti linja-autoliikenteen Tampereelle 1921. Wigeliusta kiinnostivat myös henkiset harrastukset. Hän oli Pälkäneen kirjastoseuran johtokunnassa ja perustamassa sekä kansalaisopistoa että kansallisseuran (Kokoomus) paikallisosastoa.

Wigelius muisti myös Sappeen koululaisia, sillä johtokunnan pöytäkirja vuodelta 1920 kertoo, että hän lahjoitti Ensi ja Anna Vähäojalle ja Olga Laineelle pukukankaat.

Yhteiskunnalliset riennot taisivat viedä J. W. Wigeliukselta liikaa aikaa, sillä hänen kauppahuoneensa teki konkurssin 1928.

Jo ennen konkurssia Sappeen kaupan osti kotikylän poika, Aukusti Niininen, joka solmi avioliiton kaupanhoitaja Helmi Laineen kanssa. Niinistä kiehtoi enemmän opintie kuin kaupan pito, ja hän lähti opettajaseminaariin. Valmistuttuaan hän sai toimen ja myi kaupan Eemeli Tähdelle, jonka kauppaan tavarat tulivat laivalla Hämeenlinnasta. Puoti teki konkurssi, sillä Eemeli Tähti rakasti autoilua, ja voimia kuluttivat rajariidat opettaja Viherlehdon kanssa.

Tähti-Eemelin jälkeen kaupan omisti F. J. Fredriksson, mutta todennäköisesti kauppaa hoiti vuokralainen, jonka nimi oli Toivonen.

Samoihin aikoihin Kalle Rantala piti pakettikauppaa Arakoskentien varrella. Hän haki tavarat hevosella Sahalahden osuuskaupasta, jossa ne oli valmiiksi punnittu ja pakattu pusseihin. Pakettikauppaa samoilla tanhuvilla piti myös Herra-Kalleksi kutsuttu Kalle Rantala.

Hannulan sisarukset Aino, Helena ja Ida muistelivat, miten heidän isänsä toi 1930-luvulla sokerilastia Pälkäneen kirkolta Sappeen kauppaan. Reitti kulki Jouttesselältä Kyläjärvelle, mutta hevonen vajosi, ja sokerilasti kastui. Hannulan isäntä osti sokerin, jota säilytettiin ämpäreissä. Tyttäret saivat pitkäperjantaina makeata puolukkahilloa verimakkaran kanssa.

Kaupanmäen seuraava kauppias oli Usko Sinervo, joka aloitti kauppiaana 1933. Hän oli kotoisin Onkkaalasta ja kauppiaaksi ryhtyessään varsin nuori mies: 1929 hän vielä urheili alle18-vuotiaiden poikien sarjassa, kun Pälkäneellä järjestettiin olympialaisten innostamana urheilukilpailut.

Tauno Ylinen osti kaupan 1936, kun Sinervo siirtyi pitämään huoltoasemaa Onkkaalaan ja moottoripyöräliikettä Tampereelle. Autot kiinnostivat Usko Sinervoa niin paljon, että hänen valittiin Pälkäneen seudun henkilö- ja kuorma-autoliikennöitsijöiden yhdistyksen puheenjohtajaksi, kun paikallisosasto 1939 perustettiin. Mirja Sisko Sinervo jätti jälkensä Sappeen kaupan maisemaan, sillä Aino Hannulan muistikuvien mukaan talon pihaa ympäröivä sireeniaita on hänen istuttamansa.

Yrjö Hagren: Sappeen kauppiaat, Pälkäneen Joulu 1972

Hilja ja Kalle Rekola tulivat kauppiaksi Salmentaakse 1923. Kalle Rekola kuoli seuraavana vuonna, ja 1929 kaupan osti Väinö Oja. Hilja ja Annikki muuttivat Ohvenolle taloon, jonka omisti Orivedellä asunut Aku Rantanen. Hän myi talon Johannes Kankaanniemelle, ja Rekolat asuivat tovin sukulaisten luona Salmentaan Rauhalassa.

Hilja elätti heidät ompelemalla, mutta äiti ja tytär olivat Verkolla “mörönsyötteinä”, kun Otto Verkko joutui työmatkoillaan olemaan yötä pois kotoa, eikä puoliso tohtinut olla yksin lapsen kanssa öitä.

Kerrotaan, että Hilja Rekola odotti kevättä niin innokkaasti, että hän sulatteli lunta pihasta kuumalla vedellä.

Sappeen kaupanmäen pihapiirissä olivat navetta, puuliiteri, autotalli ja sauna. Tauno Ylinen asui 1920-luvun lopulla Hannulassa, mutta muutti sitten Sinervon saunarakamariin. Sieltä hän muutti Helanderille, ja saunakamari sai uudet asukkaat Rekoloista. Saunakamarin ikkunat olivat maantielle päin, ja kylän pojat kävivät pelottelemassa Annikkia pirunviululla. Karkea lanka pingotettiin seinän ja puun väliin ja sitä hangattiin, jolloin syntyi kimeä ääni.

Hilja Rekolasta tuli Sinervon kauppa-apulainen, jotta rouva Sinervo sai hoitaa lastaan.

Tauno Ylinen osti Sinervon kaupan 1936, ja Hilja Rekola jatkoi työtään apulaisena. Annikki kävi keskikoulun Aitoossa ja piipahti sitten pari kuukautta lomittamassa Hämeen Sähkön työntekijän äitiyslomaa Hämeenlinnassa. Sappeeseen hän palasi auttamaan äitiään, joka sairasteli. Äiti kuoli toukokuussa 1939. Talvisota alkoi marraskuussa, ja kauppias Tauno Ylinen lähti sotaan. Annikki Rekola oli 19-vuotias aloittaessaan kaupanpidon. Pari avioitui 1943.

Arvo Ylinen liikennöi Sahalahdella, ja hänen autossaan tuotiin myytäviä Tampereelta Tursolaan. Annikki Ylinen lainasi Tervalta Bella-hevosen ja lähti hakemaan tavaroita, vaikka hän ei ollut aiemmin hevosta ajanut. Hevonen oli tottunut käymään Urkossa riiuulla ja kääntyi tapansa mukaan sinne. Kokematon ohjastaja oli hevosen kanssa kuussilmissä.

Sodan aikaan monet tavarat olivat kortilla. Ylisen kaupassakin leikattiin kuponkeja. Oli laatikko, jossa oli omat lokerot niin liha- sokeri- kuin jauhokupongeillekin. Uutta tavaraa myyntiin saatiin kuponkeja vastaan.

Tavarat tulivat kauppaan irtosäkeissä. Sokeritoppalaatikko painoi 12 kiloa. Sen reunassa oli rauta, jota vasten palasia irrotettiin kirveellä. Tuotteet annosteltiin kauhalla ruskeisiin paperipusseihin, ja paketti köytettiin narulla kiinni. Ihmiset ostivat mielellään sokerimuruja, sillä ne sulivat hitaasti suussa. Neljän kilon toppaa ei kaupassa pilkottu, vaan asiakas vei sen sellaisenaan kotiinsa.

Saippua oli neljään osaan jaettu kanki, josta ohuella puotinarulla leikattiin asiakkaalle pala. Kerran oli nuorimies lähetetty ostamaan puoli kankea saippuaa, mutta hän pyysikin “puoli kankeeta saippuaa”.

Annikki Ylisen kauppiasuran alkuaikoina kahvipavut tuotiin raakoina säkeissä kauppaan. Asiakkaat paahtoivat pavut hellalla tai muurinpesässä “kahveerännärillä”. Myöhemmin kahvipavut tuotiin paketeissa, jotka jauhettiin kaupassa. Ylisen kauppa oli Keskon asiakas, ja sappeelaiset joivat “pallokahveja”: punapallo oli halvin, sinipallo keskihintainen ja keltapallo kallein.

Sillitynnyri ja silakkanelikko olivat oven pielessä, kun kauppaan tultiin. Oli suuria köysinippuja nurkassa, siellä vasemmalla puolella ja miehiä istuskeli köysinippujen päällä. Kangasta oli yhdellä hyllyllä ennen sotaa, mutta sodan aikana ei sitäkään vertaa. Joskus tuli pieni palanen, ja se meni kun kuumille kiville. Ihmiset riitelivät.

Lasiseinäisessä laatikossa säilytettiin lenkkimakkara. Kamarin ikkunan alle oli kivijalkaan tehty kellari, mutta muita kylmätiloja ei ollut.

Sappeen kauppa oli Nokia-yhtiön vuokramaalla vuoteen 1940, jolloin Yliset ostivat maapohjan. Uudet tilat valmistuivat vähitellen sodan aikana. Rakentajina olivat Urho Huhtala ja Lauri Packalen. Kalusto valmistettiin Tampereella Antinahon puutavaraliikkeessä, jossa sappeelainen Aku Lehtelä työskenteli puuseppänä.

Kaupan takaseinällä olevat laarit ja hyllyt erottivat varaston, jossa oli kellariluukku. Talon alle rakennettiin kellari ja keskuslämmityskattilalle tilat. Myöhemmin varastoa vielä jatkettiin.

Koulun johtokunta vuokrasi koulun maista 1944 Ylisille tontin, johon rakennettiin kaksiosainen varasto. Toisessa olivat voiteluöljyt, puna- ja keltamullat, kimröökit, sinkki- ja lyijyvalkoiset ja muut maalaustarvikkeet. Toisessa varastossa olivat lehmien rehut, suolat ja apulannat.

Ylisen kaupasta sai myös laskuun. “Ylisen rouva”, kuten Annikki Ylistä kutsuttiin, kirjoitti summan paperin kulmaan, repäisi palan ja laittoi laatikkoon. Joillakin perheillä oli vihko, johon ostokset merkittiin, ja ne maksettiin kerran kuukaudessa.

Vähitellen tuotteet alettiin pussittaa valmiiksi, ja yhä useampi valmistaja toimitti tavarat kuvallisissa pusseissa tai paketeissa.

Asiakkaat kutsuivat tavaroita omatekoisilla nimillä. Joku kutsui Afrikan rae -makeisia vakkerin nastoiksi, toinen nimitti Pihlajanmarjakarkkeja ketunpääkarkeiksi ja kolmas ruskeata saippuaa ryssänsaippuaksi.

Sodan jälkeen kauppatavarat tulivat auton kyydissä Tampereelta. Annikki Ylinen muistelee, miten Tauno tuli linjalta, hörppäsi kahvit ja lähti hakemaan koululaisia Pälkäneeltä. Sillä aikaa Annikki ja myyjät tyhjensivät vauhdilla autosta tavarat kauppaan.

Ylisellä työskenteli sekä kauppa- että kotiapulaisia. Sodan jälkeen myyjiä oli vaikea saada, sillä heille olisi pitänyt olla asunto. Niinpä Yliset rakensivat kaupan yläpuolelle huoneen, jonne veivät raput toimistohuoneesta. Elvi Nikkilä oli huoneen ensimmäinen asukas.

Kesäapulaiset olivat koululaisia, mutta hekin olivat “saantasaaliissa” 1960-luvulla, kun nuoret naiset menivät mieluummin Saarioisten pelloille ruskettamaan kuin sisätiloihin töihin.

Asiakkaat auttoivat myyjättäriä painavien varastotavaroiden kantamisessa, mutta aina joukkoon eksyi joku, joka halusi nähdä, miten kesälikka suolasäkin kanssa pärjää. Kesätyttöjä myös kiusoiteltiin. “Saiskos neiti ronkkia”, oli nuorella miehellä tapana kysäistä, kun hän osti Strong-tupakkaa.

Väinö Terva löysi Sappeen kaupasta puolisokseen Elvi Nikkilän . Opettaja Tauno Nieminen kirjoitti Elville ja Väinölle hääkronikan, josta tässä osa.

Ylisen kauppa oli sappeelaisten sekatavarakauppa, josta ostettiin niin ruokatavarat kuin eläinten rehutkin. Jos kaupasta joskus sattui kysymään jotakin tuotetta, jota sieltä ei löytynyt, niin Tauno totesi korvallistaan raapien.

Tauno Ylinen toi 1960-luvun alussa kokeiltavaksi television, josta aluksi ei näkynyt kuin lumisadetta, mutta antennia kääntelemällä kuva saatiin näkyviin. Sen jälkeen vilkasta oli myös kauppiasperheen olohuoneessa, kun sappeelaiset kokoontuivat television ääreen katsomaan Peyton Placea.

Huone oli täynnä väkeä, ja Annikki tarjoili aikuisille teetä ja korppuja ja lapsille mehua ja korppuja. Annikki Ylistä vieraat eivät pahemmin rasittaneet, sillä siihen oli totuttu, että kauppiaan perheellä ei ole yksityiselämää. Vaikka kauppa laitettiin iltakuudelta kiinni, tulivat asiakkaat takaoven kautta hakemaan tavaroita, jotka päivällä unohtuivat ostaa.

Sunnuntaisin palveli kioski, jossa myytiin limonadia ja jäätelöä, mutta kioskinmyyjä haki kaupasta muutakin tavaraa, jos asiakkaat sitä halusivat. Lapsilla oli tapana ostaa kioskista suklaa-, vanilja- tai mansikkapuikko ja kiivetä sitten kioskin viereiselle kivelle nautiskelemaan jäätelö hitaasti nuoleskellen.

1970-luvulla maanviljelijät alkoivat ostaa lannoitteet ja rehut suoraan maatalouden keskusliikkeistä, joten ne jäivät ensimmäisinä pois Ylisen valikoimista.

Tauno Ylinen kuoli 1972, jolloin Annikki Ylisestä tuli kauppias ja liikennöitsijä.

- Päätin, että lopetan heti, kun pääsen eläkkeelle. Minä toukokuussa lopetin, ja kesäkuussa pääsin eläkkeelle.

Annikki Ylinen muutti Sahalahdelle asumaan, mutta pitää itseään sappeelaisena.

- Kun Sahalahti liittyi Kangasalaan, ei se merkinnyt minulle mitään, sillä minä olen pälkäneläinen.

Ylisen kaupassa työskentelivät myyjättärinä pisimpään Helmi Harsia, Meeri Houtsonen, Elle Lehtelä, Helvi Lehtelä, Anja Nieminen, Seija Nikkanen, Elvi Nikkilä, Eva Oja, Mirja Rantanen, Saara Sievänen ja Vieno Terva, ja useampana kesänä kauppa-apulaisina olivat Hilkka Forsman, Kerttu Forsman, Kaija Heinonen, Arja Selin ja Leena Selin.

Kotiapulaisina ja vähän kaupan puolellakin työskentelivät Elli Arvela, Maija Eerola, Hilkka Heinonen ja Lauha Kankaanniemi, ja kioskissa Orvokki Hietamäki, Lauri Manskinen, Anja Pitkälahti ja Ylisen tyttäret, Tuula-Riitta ja Leena-Maija.

Sappeen miehet lähtivät pyhävaatteissaan 1960-luvulle asti sunnuntaisin kaupanmäelle. Osa porukasta istuskeli kioskin penkeillä, poltteli tupakkaa, nautiskeli pullon pilsneriä ja keskusteli. Osa pelasi korttia, ja osa seurasi korttipeliä sivusta.

Enimmillään korttia pelasi samaan aikaan pari, kolme porukkaa. Raminaa pelattiin, mutta pienillä panoksilla. Vähitellen pelipaikasta tuli niin kuuluisa, että pelureita tuli Aitoosta ja päivävuorolla Tampereelta asti. Kerran pelaajalta loppuivat rahat, ja hän antoi pantiksi lehmän. Hän hävisi lehmän ja, kun voittaja tuli sitä hakemaan, uhkasi pelaajan emäntä toimittaa koko korttisakin vankilaan. Toisin kuitenkin kävi: lehmä lähti kylästä pelurin matkaan.

Linja-auto ajoi kaupan pihan kautta vielä 2000-luvun alkuvuosina. Nuoret odottelivat autoa kivelle kiiveten ja vanhemmat peltikatoksessa istuskellen. Linja-auto rupesi ajamaan päätietä, mutta katos jäi pihaan, ja siinä istuu usein joku joutilas, jonka kanssa kaupassa kävijä piipahtaa tarinoimassa.

Pihassa istutaan autossa ja vaihdetaan muutama sana asiakkaan tai toisessa autossa istuvan kanssa. Keskikyläläiset saattavat tavata toisensa kaupanmäellä myös lauantaina tai sunnuntaina, kun he hakevat sanomalehtensä laatikosta.

Kaupanmäellä on aina ollut ilmoitustaulu. Vuosikymmenet se oli kiinnitetty mäntyyn, sitten se roikkui linja-autokatoksen seinällä ja sieltä se siirrettiin kaupan seinään, sanomalehtilaatikon lähettyville.

Kun Sappeen kauppa loppui, jäi kauppa-apulainen Seija Nikkanen työttömäksi. Hän oli ehtinyt työskennellä Ylisen kaupassa vuodesta 1972, ja sitä ennen kaksi vuotta Salmentakana Jussilan kaupassa. Kesän 1985 hän hoiti Luikalan leirintäalueen kioskia, mutta samalla mielessä muhi ajatus Sappeen kaupan uudelleen aloittamisesta.

Kumppaniksi tuli Seija Humalisto, ja Seppo Ylinen remontoi kaupan uusien omistajien mieleiseksi. Tila avartui, kun tiskejä vähennettiin ja kangaspakkahyllyistä luovuttiin.

- Minä uskon vahvasti kyläkauppaan, sanoi Seija Nikkanen Perheposti-lehden haastattelussa 23.10.1985.

Joukolla kyläläiset tulivat kertomaan, miten surkeata oli ollut, kun kylässä ei ollut kauppaa. Myymäläauto sentään kulki, mutta tavarat olivat usein lopussa, kun auto ehti järven toiselle laidalle.

Sappeen kauppa palveli Salmentaan asukkaita, sillä kylän molemmat kaupat olivat lopettaneet toimintansa. Seija Nikkanen kuljetti tavarat kahdesti viikossa Salmentaan ja Luikalan asiakkaille, jotka olivat ne puhelimitse tilanneet.

Alkuvuosina kyläkaupassa asioi paljon kesäasukkaita, jotka hakivat kaupasta päivittäistavaroita. 1980-luvulla monesta loma-asunnosta puuttuivat sähköt, joten ruokatavarat säilytettiin kellarissa, jonka lämpötila ei kesähelteillä ollut lähelläkään jääkaappilämpöä.

Kaupasta haettiin tarvikkeita sitä mukaa, kun ne kellarista loppuivat. Maidot säilytettiin kaupan takahuoneessa olevassa kylmiössä, josta myyjä ne nouti asiakkaalle. Muuan kesäasukas tapasi tulla maito-ostoksille, ja kun Seija kysyi, miten monta purkkia maitoa hän ostaa, vastasi mies:”Riippuu päivämäärästä.” Itsepalvelukaapit ja -allas Sappeen kauppaan vaihdettiin 1990-luvun alussa. Kassa sijoitettiin keskelle lattiaa, ulko-oven lähelle.

Kaupassa myytiin 1980-luvun lopulla vielä jonkin verran karjanrehua, ja polttoainetta pumpattiin tankeista ahkerasti autoihin vuosituhannen vaihteeseen asti. Sen jälkeen pieni kyläkauppa ei pärjännyt bensan hintasodassa ja, kun samoihin aikoihin alkoivat ympäristömääräykset kiristyä, kaivettiin bensasäiliöt kaupan pihasta ylös ja kuoppa täytettiin.

Haja-asutusalueiden kauppojen aukioloajat vapautuivat marraskuun alussa 1989, jolloin kauppias sai itse päättää, milloin hän piti puodin ukset auki. Aiemmin kauppiaat olivat joutuneet hakemaan lääninhallitukselta poikkeusluvan, jos he halusivat pitää kaupan sunnuntaisin auki. Niin oli Seija Nikkanenkin tehnyt.

Sappeen kaupan ympäristö muuttui rajusti 1994, kun uusi tie valmistui. Kaupan editse kulkenut tie siirrettiin kaupan ja koulun väliin, joten autoilijat huristivat kaupan ohi selkäpuolelta. Järjestely paransi liikenneturvallisuutta, sillä kaupan edustalle jäi piha, jossa asiakkaat saattoivat rauhassa lastata kauppatavarat pyöränsarviin, mopon tarakalle tai auton peräkonttiin.

Kaupan kymmenvuotishaastattelussa Sydän-Hämeen Lehdessä 19.10.1995 Seija Nikkasta huolestutti maaseutukylien hiljentyminen. Sappeen asukasluku oli kymmenessä vuodessa vähentynyt kahdestasadasta sataan ja kylässä asui runsaasti eläkeläisiä, joilla ei ollut omaa autoa, jolla huristaa lähikuntien marketeihin.

- Läpi vuoden täällä asuville ihmisille kyläkauppa on tärkeä paikka, hän muistutti.

Haastattelussa Seija kertoi, että hän sai kipinän myyjän työhön leikkiessään pikkutyttönä kauppaleikkejä. Kymmenvuotisjuhlissa hän mietti, kestääkö unelma eläkeikään asti. Syksyllä 2005 “Seijan kauppa” täytti 20 vuotta ja palveli edelleen kyläläisiä.

Sappeen kauppa on sopeutunut muutoksiin. Kun Veikkaus siirtyi online-järjestelmään, joutui Seija lopettamaan kuponkien vastaanottamisen. Tilalle tuli asiamiesposti, joka on ollut Sappeen kaupassa vuodesta 1991. Kylä sai vihdoin oman postin, jota jo 1960-luvulla haikailtiin. Silloin kunnanvaltuutettu Lauri Terva neuvotteli postinumeroksi 36440 Sappeenvuori, vaikka postitoimipaikka sijaitsi Salmentakana.

Kyläkaupasta saa ostaa postimerkkejä, ja sieltä voi noutaa paketit, jotka Luopioisten kirkolta liikkeelle lähtenyt postiljooni tuo.

Kangaspakat siirrettiin syrjään, kun Seija Nikkanen aloitti kaupanpidon, sillä kukaan ei enää ommellut itse vaatteitaan, mutta 2000-luvun alussa vaatteet palasivat kauppaan kirpputori-innostuksen myötä. Sappeen kaupassakin on rekki, josta ihmiset voivat ostaa käytettyjä vaatteita, laukkuja ja jalkineita.

Tauno Ylisen periaate, että nyt ei ole, mutta huomenna saadaan, toteutuu myös Seija Nikkasen kaupassa, sillä tilauksesta asiakkaalle hankitaan esimerkiksi lampaanlihaa luopioislaiselta lampurilta tai kukkia Salmentakaa puutarhalta.

Aina muutokset eivät ole olleet mieluisia, sillä kauppaan jouduttiin laittamaan hälytyslaitteet ja ikkunoihin kalterit 1997. Yrjö Hagrén teki ikkunoista rosvojen kestävät sen jälkeen, kun varkaat olivat ne kolmasti hajoittaneet keskioluen ja tupakan himossaan.

Yhdet varkaat saatiin kiinni, kun kaupan naapuri kuuli ikkunalasin helinän, ehti nähdä rosvojen auton värin ja soitti poliiseille. Kopla saatiin kiinni Kaukajärvellä, ja Seija sai tavarat takaisin, mutta kyläläiset järkyttyivät pahanpäiväisesti, kun kävi ilmi, että yksi varkaista oli asunut kylässä. Mies oli talutellut pystykorvaansa kylänraitilla ja käynyt kaupassa kuin kelpo asiakas!!

Seijat, Humalisto ja Nikkanen työskentelivät alkuaikoina kokopäiväisesti kaupassa. Lomia tuurasivat kaikki kolme Humaliston poikaa vuorotellen, Tomi aloitti, sitten Vesa ja hännänhuippuna Marko.

Kaupankäynti hiljeni 1990-luvun puolivälissä, jolloin Seija Humalisto siirtyi osapäivätyöhön, ja vuoden 1999 alussa hän aloitti työt Saarioisten broilerteurastamolla. Uuden vuosituhannen alussa kauppias Seija Nikkasta lomittaa silloin tällöin Manta Granat.

Sappeen kaupassa on aina istuttu rupattelemassa. 1950-luvulla miehet istuivat köysikasojen päällä ja vetivät sätkää. Kun Seija Nikkanen aloitti kaupanpidon 1985, hän asetti pari tuolia ikkunan viereen. Siinä ne ovat pysyneet, ja kahdenkymmenen vuoden aikana tuoleilla on istuttu tiiviisti, käsitelty omia ja kylän asioita ja siinä ohessa parannettu maailmaa.

Kolmatta vuosikymmentä aloittaessaan Seija Nikkanen sanoi samoin kuin yrityksen 20-vuotisjuhlissa.

- Olen kiitollinen jokaisesta asiakkaastani, ja pidän kauppaani niin kauan kuin se vain on mahdollista, sillä työ on antoisaa ja monipuolista ja minulle merkitsee paljon se, että tunnen melkein kaikki asiakkaani.

Juhannus on kesän korkea juhla, joulun vastapari vuoden kierrossa. Maatalous-Suomessa juhannussiivo aloitti yöttömän yön juhlinnan. Kaikki kannettiin pirtistä, tuvasta ja kammareista pihalle, tuuletettiin ja tomutettiin. Seinistä ja katoista huiskittiin pihlajan oksilla hämähäkin seitit ja katon raoista valuneet purut. Lattiat ja seinät kuurattiin juuriharjalla. Joissakin taloissa lattia pestiin hiekalla ja luudalla.

Tuvan sisälle, hirsien väliin, työnnettiin koivun oksia, ja rappujen kupeelle kangettiin koivulimot.

Tärkeä juhannustoimi oli olkien vaihtaminen matrasseihin, kuten patjoja ennen kutsuttiin. Patjapussit oli ommeltu karkeasta pellavakankaasta, jota kutsuttiin rohtimiseksi. Pussit oli pesty keväällä ja juhannussiivossa vaihdettiin matrassi ja oljet. Rukiit oli puitu edellisenä syksynä, ja oljet sidottu nippuihin odottamaan kesää. Isoissa taloissa käytettiin olkipatjoissa pitkiä olkia, mutta pieneläjät täyttivät patjansa olkisilpulla.

Juhannuskokkoa edelsivät helavalkeat, joita on poltettu satoja vuosia. Sappeessa helavalkeita poltettiin ainakin Eerolan maalla, Kukkukalliolla. jossa oli kallion vieressä avoin nurmikenttä, ja siinä mentiin piirileikkejä. Myöhemmin helavalkeiden poltto siirtyi Ylhäisten mäelle.

Juhannuskokko valtasi vähitellen helavalkeiden paikan, ja sappeelaiset rupesivat polttamaan kokkoa Paskosaaressa 1940-luvulla. Muistitiedon mukaan Paskoon soudettiin kirkkoveneellä.

Uittojen aikaan Maijansaari oli juhannuksena puutavaran peitossa, joten siellä kokkoa alettiin polttaa vasta 1960-luvulla. Puut saatiin rantaan ajautuneista uppotukeista, jotka hilattiin keväällä kalliolle kuivumaan.

Kerran nuotiossa poltettiin puujalka, ja maalla kesänvietossa ollut pikkutyttö kertoi päiväkodissa, että kokossa poltettiin “kuolunaisen miehen jalka”. Tytön äiti kutsuttiin päiväkotiin tekemään selkoa lapsen puheiden todenperäisyydestä.

Kokolle löysivät myös Jouttesselän rannoilla kesää viettäneet, ja kylän nuoret saivat hyvän tilaisuuden tiirailla kesänuoria – ja päin vastoin.

Saaren juhlat hiipuivat ja kukoistivat vuoron perään, mutta vuosituhannen vaihdetta kohti ne muuttuivat vaarallisiksi, sillä yhä useampi juhlija tuli kokolle humalassa, ja joka vuosi joku tipahti kalliolta veteen. Selvät soutivat sydän syrjällään humalaisia kirkkovenerantaan.

Kuin yhteisestä sopimuksesta kukaan ei vienyt puita saareen, eikä käynyt sytyttämässä kokkoa, joten muutamaan vuoteen ei kylän yhteistä kokkoa poltettu.

Kun kirkkovenetalasta korjattiin 1999, keksittiin, että rannassa voisi polttaa juhannuskokon. Sanoista tekoihin: juhannuksena 2000 alkoi uusi kokkoperinne, joka juhannusaattona houkuttelee toistasataa ihmistä kirkkovenerantaan.

Markku Heikkilä jatkaa isänsä Tapio Heikkilän perinnettä ja käy niittämässä kirkkovenerannan ennen juhannusta. Talkoilla tehdään rannalle loppusilaus ja samalla tarkistetaan, että kokko on komea.

Ensimmäisessä kokossa roihusivat talaan korjauksesta jääneet hirret ja laudat. Pari vuotta ihailtiin Olavi Eskolan lahjoittamien riihihirsien soihtuja, sitten ruuttahuoneen korjauksessa jääneitä lautoja, ja 2005 kouluremontin lautoja ja hirren pätkiä.

Kokossa ovat palaneet myös vanhat puuveneet, joita omistajat tuovat rantaan. Veneen kokkaan on kiinnitetty viesti, jossa toivotaan, että vene poltetaan kokossa. Kokko sytytetään tasan kello 21.

Helvi Jousmäen kokoama ohjelma sisältää Ulla ja Antti Tervan musisointia, yhteislauluja ja renkaan heittoa. Liisa Ravantin ja Päivi Heinosen kahvi- ja munkkipöydässä käy vilske, ja Essi, Wille, Emmi ja Oona Koskenvesa, ja Susanna ja Anniina Heinonen ovat pyörittäneet onnenpyörää, jossa palkintoina ovat makeiset ja pikkuesineet.

Rantalan puimaladossa oli hyvä lattia 1930-luvulla. Väki siivosi talkoilla ja koristeli seinät koivun oksilla, kun Sappeen VPK piti iltamat. Ensin esitettiin ohjelmaa ja lopuksi oli puolitoistatuntia tanssia. Näin säästyttiin huviverolta ja saatiin enemmän rahaa palokunnan kassaan.

Hely Hallikainen muistelee, että iltamia seuraavana päivänä lapset tarkastivat puimaladon.

- Mistä löyty kynänpätkä, mistä kampa, mistä joku peili. Se oli sitte mukavaa, kun lalonnurkista löyty jottain. Aina sieltä jottain löyty.

Lapset oppivat tanssimaan häissä. Hely Hallikainen kertoo, miten hän kymmenvuotiaana (1939) tanssi Eila Heinosen kanssa Rantalassa, kun siellä juhlittiin Anna-Liisa Rantasen ja Reino Heinosen häitä.

Tyttöjen opettaja ei menosta pitänyt, vaan tokaisi, että uusia marjaanoita on kasvamassa. Mäkipäässä asunut Marjaana Vuorinen tanssi innokkaasti vielä vanhoilla päivillään.

Kun sota 1939 syttyi, loppuivat tanssit, mutta sodan jälkeen tanssittiin sitä kiihkeämmin. Sappeesta ja Ohvenolta käytiin Aitoossa, Luikalassa ja Pakkalassa tansseissa. Tansseihin kuljettiin polkupyörillä, mutta usein ahtauduttiin kuorma-auton lavalle ja hyttiin, jolloin kaikki kylän tanssihaluiset pääsivät mukaan. Joukkoon tilkittiin myös Aitoon emäntäkoululaisia Sappeen poikien pyöritettäviksi.

Lisäksi järjestettiin iltamia, joissa useimmiten soitti yhden miehen orkesteri. Aitoolainen Taisto Ahola vieraili Sappeen iltamissa, mutta hanuristeja oli myös omassa kylässä: Antti Eerola, Heikki Koskinen ja Tervan sisarukset, Lauria lukuunottamatta.

Tansseihin pääsi, kun oli rippikoulun käynyt. Siitä pitivät vanhemmat tiukasti kiinni. Hely Hallikaisella on asiasta oma muisto, kun Eila Heinonen tuli kesällä 1943, vuotta ennen Helyn ripille pääsyä, pyytämään häntä Salmentaan laivarantaan iltamiin.

- Et sinä minkän me, kun et ole ripillä käyny, sano äite. Eikä sitä menty, mutta kylän keinulla sai käylä.

Sappeen nuoret kokoontuivat 1920-luvulla keinulla, joka sijaitsi samassa paikassa kuin Kauko Heikkilän talo 2005. Piirileikkien parissa viihtyivät myös Aleksi Heinosen tyttäret Alma ja Hilja. Säpinää keinulle toivat lastausmiehet, jotka Hiukonrannassa ahersivat pöllien parissa.

Aleksi Heinonen meni hakemaan Hiljaa pois keinulta, mutta lastausmies halusi huvien jatkuvan ja löi seipäällä Aleksia päähän. Isku oli niin luja, että mieheltä meni taju, mutta virkosi hän sentään.

Seuraavalla vuosikymmenellä alettiin keinua kaupan lähellä sijaitsevalla Rohosten mäellä, jonne kokoonnuttiin seitsemän, kahdeksan aikaan sunnuntai-iltaisin. Keinulla vierähti muutama tunti, ja väkeä tuli Aitoota myöten.

Tytöt menivät ensin piirissä, lauloivat ja hakivat pojan itselleen pariksi. Seuraavassa vuorossa pojat menivät piiriin, ja hakivat vuorostaan tytön parikseen.

- Ja käännyttiin ja käännyttiin sitten käsikälessä aina toisiapäin ja toisiapäin. Aina pyörittiin, kuvailee Hely Hallikainen.

Piirissä laulettiin. Kauniisti ja kuuluvasti lauloi Jussi Syrjä. Rantalan emäntä aukaisi ikkunan, jotta hän kuuli, kun Jussi lauloi.

Onni Heinonen soitti viulua, mutta soitto jatkui kotiin Mäkipäähän asti, vaikka Onni ajoi polkupyörällä.

Juhannuksen vastaparina Sappeessa vietettiin “tapaninhuomenis” riukujuhlaa eli sahtitansseja. Perinne juontaa entisajan joulunvietosta, jolloin Tuomaanpäivästä (21.12.) siirryttiin “täyteen hummuun”, joka jatkui Nuutin päivään (13.1.). Sanottiin myös, että hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi.

Riukujuhlan vietto oli hämäläinen erikoisuus, joka Sappeessa jatkui pidempään kuin lähikylissä, 1960-luvun loppupuolelle asti.

Maatalousyhteisön aikaan joulusahtia valmistettiin lähes jokaisessa talossa. Sahtia nautittiin jouluruokien kyytipoikana, ja sitä valmistettiin niin paljon, että jaloa juomaa riitti hyvin pyhiksi. Joulusahtitynnyrit piti pestä, joten oli luontevaa kerätä jokaisen talon sahtitilkat yhteen joulun jälkeen. Kovin paljon pidempään sahti ei olisi säilynytkään.

Joissakin taloissa säästettiin sahdinkerääjiä varten erikoisannos maitohinkissä.

Työt lopetettiin tapaninpäivän jälkeisenä päivänä puolelta päivin, ja miehet lähtivät kiertämään taloja. Joukkoa johti vuosikaudet Kalle Helander. Kellonsoittaja kilisti aisakelloa, kun saavuttiin talon pihaan.

Kalle Helander astui taloon hyvänpäiväntoivouksin ja hänen jälkeensä tulivat höylämies ja riu'unkantajat. Edellinen höyläsi mutkat pois riu'unkantajien näyttämistä paikoista, jotta seuraavanakin vuonna osattaisiin tulla.

Sahdinmaistaja maistoi antimet ennen tonkaan kaatamista ja antoi luvan kaataa. Sitten lähdettiin ulos laulaen:”Onnea ja onnea toivotamme teillen.”

Jos sahtia ei saatu, oli varalla pilkkalaulu, mutta mukana kuljetettiin myös nappulasäkkiä, joka olisi tyhjennetty talon lattialle tynnyrintapeiksi ja merkiksi, ettei talon kalja vastedes valu saavista maahan.

Sahtitansseja järjestettiin taloissa, joissa oli isot pirtit, kuten Tervalla ja Hutilassa. Tansseissa soittivat oman kylän pelimannit, mm. Väinö Terva. Salmentakalainen Lasse Jussila muistelee “Salmentaan lava 1950- 2000” -teoksessaan, miten talon isäntä soitti hanurillaan tanssimusiikkia, ja tupa oli aivan täysi. Tunnelma nousi aivan kattoon, kun isännän hanurista alkoivat kuulua Odessa-humpan sävelet.

Yleensä sahtitanssit sujuivat rauhallisesti, mutta kerrotaan, että muuan nuorikko vimmastui miehensä liialliseen sahdin nautiskeluun ja hakkasi miestä karvalakilla päähän koko matkan, kun pari palasi tansseista kotiin.

Sappeen kyläläiset yrittivät elvyttää riukujuhlaperinnettä 1997 Sappeen laskettelurinteen ravintolassa, mutta yritys epäonnistui pahanpäiväisesti. Ravintolavieraat olivat nauttineet jo ennakkoon runsaasti sahtia väkevämpiä aineita, ja meteli oli korviahuumaava. Niinpä sahdinkeruulaulusta näki vain laulajien suunliikkeet, mutta sahtimaistiaiset saatiin jaettua, ja Unto Huhtala ja Heikki Arvela näyttivät, miten höylä riu'ulla suihkii.

Yrjö Hagrén: Sahdin keruu, sappeelaisten vanha perinne, Pälkäneen joulu 1973

Pälkäneen kappalaisena vuosina 1902-09 vaikuttanut Juho Walfrid Wallinheimo kirjoitti vuoden 1954 Pälkäneen Joulussa muistoja ajastaan tässä pitäjässä. Hän totesi uskonnollisen elämän olleen verraten vilkasta. Hän vieraili kerran Sappeen lähetysjuhlilla ollessaan jo Sääksmäen kirkkoherrana vuosina 1918-50: ”Kun paljon myöhemmin Sääksmäeltä käsin kerran olin Sappeessa lähetysjuhlilla, nousi eräs nainen ja lausui:’ Jos Toivion Maija vielä eläisi, kyllä hän varmaan sanoisi: Langetaan polvillemme.’ Niin sitten tehtiinkin.”
Toivion Maija ei ole nykyään enää yhtä tunnettu nimi kylässä kuin hänen isänsä, Erik Humaloja. Sappeessa ja Ohvenolla muistetaan edelleen ”kolme hurskasta”, kolme torpparia Erik Humaloja, Jeremias Ahtiainen ja Tuomas Särkikoski. He kaikki elivät ja vaikuttivat 1800-luvulla. Tarkkaan ottaen Humaloja ja Ahtiainen elivät nykyisen Ohvenon alueella, Särkikoski Sappeen Metsäkulmalla Luikalan maalla. Niin Sappeen kuin Salmentaan ja Luikalankin talojen maita oli etäällä silloisista kyläkeskuksista. Erik Humalojan torppa oli Salmentaan silloisen Höllin maalla, Jeremias Ahtiaisen torppa Luikalan Uotilan maalla ja Tuomas Särkikosken Luikalan Mikkolan maalla.

”Kolmesta hurskaasta” Tuomas Tuomaanpoika Videnius (17.12.1814 – 1902) on vähiten tunnettu. Hän toimi ennen torppariksi ryhtymistään Sappeessa suutarina. Käsityöläisten tapaan hänellä oli sukunimi. Rippikirjat 1837-45 kertovat hänellä tällöin olleen jo perhettä vaimo ja kaksi poikaa. Vaimo Kristiina Juhontytär oli myös Pälkäneellä syntynyt 27.4.1819. Pojat olivat Fredrik s.14.3.1841 ja Erik s.6.1.1844. Vuonna 1842 Tuomas teki torpparisopimuksen Luikalan Mikkolan kanssa ja asettui viljelemään Särkikosken torppaa Särkijärven rannalla. Perhe lisääntyi neljällä tyttärellä ja yhdellä pojalla: Kustaava s.17.4.1846. Maija Stiina s.31.12.1848, Josefiina s.13.11.1851, Vilhelmiina s.5.5.1854 ja Aleksanteri s.10.6.1857. Ainakin Josefiinan kummeina 13.11.1851 olivat naapurit torppari Matti Heikinpoika Hakosilta ja vaimonsa Leena Tuomaantytär sekä torppari Kalle Juhonpoika Karusta.
Wiljo-Kustaa Kuuliala on kirjassaan ”Vanhaa Pälkänettä” kuvannut Tuomas Särkikoskea tarmokkaana uudisraivaajana. ”Sappeelaisella Tuomas Särkijärvellä mainitaan olleen omasta takaa vain rohtimiset vaatteet ja vyöllään tuppipuukko, kun hän teki majansa puun juurelle alkaessaan rakennuspuuhansa ja peltojensa aukaisemisen Sappeen takamaille.” Tuomas oli toimellinen myös muissa toimissaan. ”Hänen mieliharrastuksiaan oli hevosten kasvattaminen. Usein hän teki kaupunkimatkoja vieden reessään lihatiinuja, jyviä, voita jne. Vaikka Tuomaalla oli aluksi vain vähän omaisuutta, vaurastui hän vuosien mittaan siinä määrin, että kykeni vanhuutensa päivinä ostamaan naapuripitäjästä talon pojalleen. Mainitaan huutokaupanpitäjän epäilleen sarkatakkisen miehen maksukykyä ja tiedustelleen takuita. "Kyllä povi takaa", kunnon torppari oli vastannut vetäen taskustaan kukkaron, jolla maksoi talonhinnan käteisellä.”
Kuuliala sanoo, että Tuomas Särkikoskesta on jäänyt ”siunauksen muisto”. Tarmokas mies piti tärkeänä ”sielunsa kilvoitusta, tärkeimpänä kaikista.” Häntä ei mainita puhujana seuroissa, vaan kyläkuntansa sielunhoitajana. ”Usein hän kävi oppimassa sairaita. Kulmakunnalla oli monia tunnunvaivoissa olevia, joiden luokse hän saapui lohduttamaan ja kirkastamaan Kristusta.” Myös osallistuminen jumalanpalveluksiin Pälkäneen kirkossa oli hänelle tärkeätä. Kuuliala maalailee: ”Hänen mieliharrastuksiansa oli kirkossakäynti. Suvisina sunnuntaiaamuina hänen oli jo sangen varhain etäisestä Särkijärven torpasta sonnustauduttava matkalle ehtiäkseen ajoissa Sappeen kirkkoveneeseen. Päresoinio kädessään muistellaan hänen vaeltaneen yli korkean Sappeen vuoren. Kirkkoveneessä hän sitten pääsi yli Joute - ja Pälkäneveden Herran huoneeseen.” Kirkkoveneellä tehtiin matkoja myös pimeämpään vuodenaikaan aina järvien jäätymiseen asti.

Ahtiaisen torppa oli vuosien 1837-58 rippikirjojen mukaan Luikalan Uotilan torppa nykyisen Ohvenon alueella. Jeremias Heikinpoika Ahtiainen oli tässä mainitusta kolmesta torpparista nuorin, syntynyt 22.3.1823.Vaimo Henriika Erkintytär oli myös syntynyt Pälkäneellä 1.2.1827. Heidän lapsiansa olivat Elisabet s.1845, Heikki s. 1847, Anna s. 1849, Matti s. 1851 ja Jeremias s. 1854. Lapsista kolme nuorinta kuoli nuorina: Matti nelivuotiaana 16.2.1856 ja Jeremias kaksi päivää myöhemmin kaksivuotiaana. Anna kuoli 29-vuotiaana 1878. Jeremias jäi leskeksi Henriikan kuoltua rintakipuun 57-vuotiaana 9.3.1884. Ahtiainen itse eli 66-vuotiaaksi ja kuoli vesitautiin 18.6.1889.
J.W.Wallinheimo kirjoitti tutkielman 1909-10 Keski-Hämeen seurakuntien uskonnollisista oloista 1800-luvulla. Siinä on kerrottu paljon Erik Humalojasta, mutta myös hänen apulaisestaan Jeremias Ahtiaisesta. Näiden pitämissä seuroissa luettiin paljon hengellistä kirjallisuutta. ”Vanhemmalla puolen ikäänsä Humaloja jätti postillan lukemisen apumiehensä Jeremias Ahtiaisen asiaksi, itse kuitenkin pitäen puheita.” Humalojaa kirjoittaja luonnehtii ankaraksi ”lain mieheksi”, kun taas Ahtiainen oli vapaampi ja evankelisempi. Yhteistyönsä alkuaikoina he sopivat hyvin yhteen ja täydensivät toisiaan. Ahtiainen oli mukana seuramatkoilla myös naapuripitäjissä Kuhmalahdella ja Sahalahdella. Kun Humaloja oli muuttanut pois Pälkäneeltä 1869, seurojen pito myös väheni. Ahtiainen oli senkin jälkeen paljon käytetty sielunhoitaja kahdenkeskisissä keskusteluissa.
Wiljo-Kustaa Kuuliala on kuvannut Ahtiaista: ”Hän oli harras kirkkomies. Suvisena sunnuntaina hän oli aina matkassa kirkkoveneen lähtiessä Hartikkalan rannasta kohti Pälkäneen kirkkoa. Kotia palattuaan hän kyseli lapsiltaan saarnan sisällön. Hänellä oli suuri raamatuntuntemus. Myös Lutherin Postilla kului jokapäiväisessä käytössä. Hänkin harrasti polvirukousta. Riihipihalla ja muualla muistellaan hänen usein polvistuneen rukoukseen.”
Evankelisen liikkeen kannatus lisääntyi Pälkäneellä 1870-luvulla. Sen korostusten suuntaan mainitaan Humalojan lähdettyä Ahtiaisen ja monen muun ohella siirtyneen puuseppä Benjamin Granlundin Ruokolasta (1818 -1889). Humalojan vankaksi tukijaksi on mainittu myös sotamiehen leski Helena Juhl (1816-3.2.1907), joka oli viimeisinä vuosikymmeninään ”äärimmäisen evankeelinen”. Helena Juhl asui Sappeessa, rippikirjoissa nimellä Leena Kaprielintytär (14.8.1816 -3.2.1907). Entinen sotamies Johan Juhl solmi hänen kanssaan avioliiton jäätyään leskeksi. Johanin kuoltua Helena (Leena) Juhl muutti 1894 Sappeesta Tommolaan.
Vuonna 1926 sekä Ahtiaisen että Humalojan torppien paikalle istutettiin muistoksi tammet. Aino Sevón kertoi Ahtiaisesta: ”Olin sillon kuuden vanha. Kyllä minä istutukset kattelin. Sekin sanottiin, että sänkyn paikalle ja pöydänkö paikalle ja keinunko paikalle, kolme niitä istutettiin. Jälkeenpäin tehtiin semmonen kolmen riu’un riukuaita tarhaks. Olikohan ne papit Rekola ja Soila”.
Tammet eivät menestyneet. Ahtiaisen torpan nurkkakivet ovat edelleen vuonna 2005 nähtävissä. Vuonna 1910 J.W. Wallinheimo kirjoitti: ”Siksi suuri oli Humalojan ja Ahtiaisen vaikutus Pälkäneellä, että melkein kaikki keski-ikäiset ja vanhemmat, joilla täällä nykyäänkin hengellistä elämää on, ovat nuorempana saaneet herätyksensä näissä seuroissa.”

Erik Humalojan merkitystä arvioi J.W.Wallinheimo näin: ”Lähes kolme vuosikymmentä, eli noin vuosina 1840-1869, pidettiin Humalojan torpassa maallikkomiehen johtamia hengellisiä seuroja, joiden merkitystä ei ole vähäiseksi arvosteltava ja jotka sentähden tahdon unohtumasta loihtia silmäimme eteen.”
”Näihin kokoontui, varsinkin suurimpina juhlina, paljo väkeä useasta pitäjästä, enin Pälkäneeltä, Kuhmalahdelta, Luopioisista, Sahalahdelta ja Eräjärveltä, osin Hauholta, Kangasalta ja Orihvedeltä. Paljo nuortakin väkeä kävi seuroissa. Moni tuli pilkkamielellä, mutta palasi sydän haavoitettuna. Kaukaisemmat vieraat ruokittiin torpan pöydässä, mutta se ei köyhdyttänyt.”
”Seuroissa luettiin enimmäkseen Wegeliuksen tai Schulteniuksen postillaa, veisattiin virsikirjan ohella Sionin virsiä ja Halullisten sielujen lauluja ja pidettiin polvirukouksia. Humaloja piti myös vapaita kehotuspuheita. Seuranpidossa auttoi Humalojaa hänen naapurinsa torppari Paavali Urkko s. 10.1.1829, joka 25-vuotisena heräsi autuuttaan huolehtimaan. Myöhemmin muutti hän Kuhmalahdelle. Vanhemmalla puolen ikäänsä Humaloja jätti postillan lukemisen apumiehensä Jeremias Ahtiaisen asiaksi, itse kuitenkin pitäen puheita.”
Etunimi Erik oli perheessä jo kolmannessa polvessa käytössä. Isä oli Erik Erikinpoika Humaloja, Salmentaan Höllin torppari. Tämä Erik vanhempi oli syntynyt vuonna 1765 ja äiti Maria Matintytär vuonna 1774. Maria Matintytär oli kotoisin Sahalahden Haapaniemestä. Seudulla oli herätystä, jonka yhteydessä Maria tuli uskoon. Tämän herännäisyyden piirissä vaikutti myös Sahalahden pitäjänapulainen Bengt Jakob Ignatius. Maria Matintytär tunnettiin Sahalahdella nimellä ”Metiäisen Maija”. Ignatius piti häntä ystävänään. Hän lähti Sahalahdelta vuonna 1784, mutta lähetti vielä myöhemmin toimittamiaan virsikokoelmia Maria Matintyttärelle. Maria kuoli Humalojan torpassa vuoden 1813 helmikuussa 47-vuotiaana.
Marian ja Erikin pojan Erikin kasteella heinäkuussa 1800 olivat kummeina Matti Rund, Höllin emäntä Anna sekä piika Stiina Matintytär. Erikin vanhempi sisar Maria oli silloin 5-vuotias. Tämä kuoli 30-vuotiaana vuonna 1825.
Erik nuorempi solmi avioliiton 19.1.1823 Anna Heikintyttären kanssa, joka oli Epaalan Rossin talon tytär ja samanikäinen kuin Erik. Annan ja Erikin esikoispoika Erik syntyi 23.8.1824. Seuraavaksi syntyi tyttö keväällä 1827 ja kastettiin nimellä Anna kesäkuun toisena päivänä. Voisi olettaa, että lapsien kummeiksi haluttiin kutsua sukulaisten lisäksi myös herätysliikkeeseen kuuluvia. Siksi heitä on tässä lueteltu. Annan kummeja olivat pitäjänsuutari Simo Helenius, leskivaimo Heta Sappeesta, talollinen Jooseppi Matinpoika Hausjoelta ja Höllin emäntä Beata Jaakontytär. Anna kuoli kahden kuukauden ikäisenä.
Seuraavana kesänä Erik ja Anna saivat pojan Samuelin 2.8. 1828. Hänen kummejaan olivat Annan kotoa Rossin talon isäntä Yrjö Mikonpoika ja hänen vaimonsa Maria Heikintytär, leskiemäntä Beata Mikontytär Epaalasta, sekä Hartikkalan renki Heikki Heikinpoika. Erik oli kymmenvuotias ja Samuel kuusivuotias, kun Erikin Anna-puoliso kuoli 28.5.1834 vesitautiin. Edellisenä vuonna oli kuollut Erik Erikinpoika vanhempi 3.2.1833.
Erik Humaloja solmi uuden avioliiton piika Kaisa Juhontyttären kanssa, joka oli syntynyt vuonna 1800. Heille syntyi neljä tytärtä: Maria 2.7.1835, Elisabet 12.9.1837, Kreeta 20.7.1839 ja Kristiina 29.5.1841. Kolmella tyttärellä Marialla, Elisabetilla ja Margaretalla (Kreetalla) olivat samat kummit: Heikki Heikinpoika Ahtiainen ja vaimonsa Margareta Erikintytär sekä piika Liisa Erikintytär . Marian kummina oli myös Humalojan renki Juho Juhonpoika, Elisabetin Pietilän renki Juho Erikinpoika. Kristiinan kummeina olivat Humalojan renki Heikki Kallenpoika, suutari Juho Matinpoika Lindqvist ja vaimonsa Heta Juhontytär, sekä Humalojan piika Maija Stiina Matintytär. Lindqvist kuului heränneisiin ja oli lumpunkokooja ja entinen pitäjänsuutari Sahalahden Tursolasta.
Esikoinen Erik muutti 26-vuotiaana Hämeenlinnaan. Tyttäristä Margareta kuoli 3.9.1853. Samuel lähti ensin Hartikkalaan rengiksi, avioitui sitten sahalahtilaisen Anna Stiina Rikhardintyttären kanssa 11.7.1858 ja asettui asumaan Sappeeseen. Saman vuoden rippikirjaan hänet on merkitty nimellä ”målman Samuel Erikinpoika Råman”. Kun hänen kuolemastaan 15.12.1868 lavantautiin 40-vuotiaana kerrotaan, hänestä käytetään nimitystä ”Sappeen seppä”. Erikin ja Kaisan lapsista vanhin Maria avioitui 31.3.1861 suutari Kustaa von Qvantenin kanssa s. 24.8.1833, joka oli muuttanut Sappeeseen Kangasalta.
Erik Humalojan oma hengellinen elämä sai sysäyksensä heränneiden seuroissa Sahalahdella. ”Hän istui ujona nurkassa kuunnellen yksinkertaisen itsellismiehen Töykänän Mikon opetuksia. Sana tarttui häneen ja hän liittyi Sahalahden heränneiden ystäväksi.” Kangasalla herätysliike vaikutti vahvana. Sieltä kävi puhujia myös Sahalahdella. Myös kuulijat matkasivat seuroihin pitkiäkin matkoja eri paikkakunnille. Kangasalla herätysliikkeellä oli edustajansa jo tuolloin liikkeen toisistaan eroavissa painotuksissa herännäisyydellä, rukoilevaisuudella ja evankelisuudella.
Erik Humaloja halusi perinpohjin selvittää oman kantansa heränneiden Paavo Ruotsalaisen ja rukoilevaisten Henrik Renqvistin keskinäisessä kiistassa. Hän matkusti vuoden 1840 vaiheilla Nurmijärvelle tapaamaan kappalainen Johan Fredrik Berghiä, joka aluksi oli saanut vaikutteita rukoilevaisuudesta, mutta sitten kallistunut enemmän Pohjanmaan ja Savon heränneiden kannalle. Käydessään Tampereella markkinoilla Humaloja tutustui renqvistiläisiin, joita oli tullut Jämsästä, Petäjävedeltä ja Sysmästä. Tampereella pidettiin 1840-50-luvuilla rukoilevaisten seuroja, joihin tuli myös Länsi-Suomen rukoilevia. Tampereen renqvistiläisten piirissä oli lähetystyön ystäviä, kuten Ferdinand Uhde, neiti Katarina Ekblom ja tehtaankoulun opettaja, mamselli Hydén. Näissä seuroissa kävi ahkerasti myös ”Vatialan Manu”, Emanuel Ekholm (1807-1860). Hän oli kotoisin Kangasalan Vatialasta ja oli ammatiltaan kuljeksiva räätäli. Hänen kerrotaan kulkeneen Kangasalan, Sahalahden, Pälkäneen, Kuhmalahden ja Luopioisten seurakunnissa ja levittäneen ”herännäisyyden lahkolaisuutta”. Humalojan torpassa hänen mainitaan olleen niin paljon, että oli siellä kuin kotonaan.
Erik oli nyt tehnyt oman ratkaisunsa rukoilevaisuuden suuntaan. Loppiaisaattona 1855 mamselli Hydén Tampereelta vieraili Humalojan torpassa ja jatkoi Erkin kyyditsemänä matkaa Jämsän suuntaan. Jonkun kertojan mieleen on jäänyt, miten mamselli rukoili polvillaan Humalojan lasten kanssa. Nämä tosin silloin jo olivat nuoria 14 – 20-vuotiaita.
Humaloja itse myös teki seuramatkoja yhdessä Jeremias Ahtiaisen kanssa lähipitäjiin. Hänen vaikutustaan on arvioitu olleen Orivedellä ja Hauholla asti. Hänen työtavastaan kertonee jotakin Wallinheimon tallettama esimerkki: ”Kun Humaloja Kuhmalahden matkoillaan oli saanut kuulla, että Eräjärven puolella mies on tunnon tuskissa, kiirehti hän sinne. Juho Kustaa Matinp Nisula Vihasjärveltä saikin Humalojalta hyvää johdatusta.”
Humalojan aikaisista Pälkäneen papeista kenenkään ei kerrota olleen hänen tukijoitaan, eikä antaneen arvoa herätysliikkeelle. Wallinheimo käyttää niinkin vahvaa ilmaisua, että”Törnqvist ja Pomoell sen sijaan vihasivat Humalojaa ja hänen seuralaisiaan.” Karl Kristian Törnqvist oli pitäjanapulainen ja Julius Albert Pomoell Pälkäneen nimismies. Sen sijaan Sahalahden, myöhemmin Pälkäneen kirkkoherra Gustaf Willenius tuki ja ymmärsi heränneitä.
Postillat, hartauskirjat ja hengelliset laulut ja virret olivat seuroissa kovassa käytössä. Seurakunnissa siirryttiin 1800-luvun alkaessa käyttämään sekä Olaus Svebiliuksen kirjaa ”Yxikertainen selitys Lutheruksen Wähän Catekismusken ylitse” että Johan Möllerin ”Autuuden oppia”. Jälkimmäinen oli heränneiden piirissä käytössä. Humaloja oli niin huolestunut Svebiliuksen katekismuksen sisällöstä, että kirjoitti arkkipiispa Edvard Bergenheimille kirjeen vuonna 1858. Aarre Kailanpää löysi Turun tuomiokapitulin arkistosta Humalojan omakätisesti kirjoittaman kirjeen. Siinä torppari kertoo arkkipiispalle mielipiteensä Svebiliuksen katekismuksesta. Samalla hän lähettää kirjeen mukana 25 hopearuplaa lähetystyötä varten.
”Korkiammin kunnioitettu Herra Tohtori: Arkipispa ja Tähtikuntain jäsen
Minulla ej olisi mieltä muusta kerskata kuin Jumalan armosta Jesuksesa Christuksesa; joka ej minusa vaivaisesa ole turha ollut: siitäkin minä ylistän Jumalan armoa, että hän minun ympärilläni on herättänyt vähäisen joukon, hyljäämään ne kuin takaperin ovat ja kokotamaan (kurottautumaan) niiden perään kuin eteenpäin ovat. Mutta kun me kattelemme veljeimme ja sisartemme suurta huolettomuutta kuolemattoman sielunsa autuudesta, niin on se haikia asia; tähän olemma me aavistellet , yhdeksi osaksi syyn olevan, kansallen määrätyn oppi kirjan kristillisyyteen Svebeliuksen katkismuksen. Niin hyvä kuin se osittain on: paitsi suuria virhejä, ensimmäisen käskyn seliityksessä löytyy pakanallisia jaarituksia; puutu siitä kuitenkin pääasia; Armonjärjestys, joka siinä hyljätysä Möllerin katkismuksesa niin kauniisti, Pyhän Raamatun jälkeen kuvailan; minulla on se uskallus teidän ylhäisyteenne että Möllerin katkismus tulis vapaaksi lasten opiksi, kuin minä kuulen Pappien varoittavan kääntymättömiä ihmisiä pitämään pyhää elämää on se, kuin kuolleita käsketäisiin kävelemään; koska ej lasten opisa puhuta mitään järjestyksestä, jonka kautta pyhään elämään tulla taitaan. Me olemma myös vähistä varoistamme kaksikymmentä viisi (25) ruplaa hopiasa; niiden avuksi, jotka meneevät Evankeliumia ilmoittamaan pakanoillen; ne saan nöyryydesä lähettää Teidän Herraudellene siinä tarkoituksesa että ne yhdistetään niiden rahastoin kanssa kuin Hänen Kejsarillinen Majestetinsä on armonsa määränyt Suomesa koottavaksi. Suurimmasa kunnian osoituksesa pyrkii Teidän Ylhäisyytenne
Se 10/10 Wuona 1858 Nöyrä palvelija Eric Humaloja
Torppari Salmentaustan kylästä ja Pälkäneen pitäjästä. ”

Lähetys oli heränneiden, erityisesti rukoilevaisten, piirissä rakas asia. Humalojan tytär Maria von Qvanten on kertonut isänsä toimittaneen kahdesti muulloinkin keräämiään varoja Turun arkkipiispalle Ruotsin lähetysseuraa varten, toisella kerralla 80 hopearuplaa, toisella 40 hopearuplaa. Suomen kirkon omaa lähetystyötä ei vielä oltu organisoitu, joten varat ohjattiin Ruotsin kautta työhön. Suomen Lähetysseura perustettiin vuonna 1859. Pälkäneen kirkossa pidettiin ensimmäinen lähetyssaarna kolme vuotta myöhemmin. Pitäjänapulainen Fredrik Napoleon Ottelin oli valinnut tekstikseen 4 Moos 24:17 ”Tähti nousee Jaakobin keskeltä”. Lähetystyö sai Pälkäneellä vankan jalansijan. Seurakuntaan perustettiin Suomen ensimmäinen lähetysyhdistys vuonna 1906. Vuoden 1905 lähetysjuhlassa kirkolla oli koolla parituhatta osallistujaa.
Erik Humaloja muutti Ruovedelle vuonna 1869. Ruoveden seurakunnan kirjoihin on muuttopäiväksi merkitty 23.10.1869 ja muuttajiksi leski Erkki Erkinpoika ja tyttäret Liisa ja Ristiina. Liisan kohdalle on tehty lisämerkintä ”blind”, sokea. Mukana muuttivat myös Humalojan renki Iivari Antinpoika, syntynyt 10.12.1850 Luopioisissa sekä pälkäneläinen torpanpoika Erkki Kustaanpoika. Humaloja muutti Ruoveden Wäärinmajan kylään Toivion perintötilan isännäksi. Se oli verotusarvoltaan 1/8 manttaalin suuruinen, itsenäistynyt torpasta jo vuonna 1801 uudistaloksi. Ennen Humalojaa tilan oli omistanut kirjanpitäjä Gustaf Ålenius. Lainhuudatusasiakirjoista käy ilmi, että neiti Henriette Fleege oli ainakin osittain 3000 markan kaupassa rahoittajana. Hänen henkilöllisyytensä tai motiivinsa jäi vielä tähän kyläkirjaan selvittämättä. Åleniusta edeltänyt omistaja Ananias Antinpoika oli perheineen lokakuussa 1863 muuttanut Kangasalle. Lieneekö täällä päin tavannut myös Humalojan. Erikin jälkeen Toivion osti kauppias G.E. Palmroth, sitten Kauppahuone Rosenlew.
Ruoveden seurakunnan rippikirjoissa on merkintä, joka kertoo Humalojan myös uudessa seurakunnassa pysyneen Möllerin katekismuksen ystävänä. Muiden kyläläisten kohdalla on viittaus Svebiliukseen, Humalojan ja hänen tyttäriensä sarakkeissa lukee Erikin kohdalla ”avull. Möller”, tyttärien ”selvä Möller”. Erik Humalojan aika Ruovedellä jäi lyhyeksi, alle kolmeksi vuodeksi. Ruoveden seurakunnan kirjoissa on vuonna 1872 merkintä: ” 22.6. 1872 kuoli Toivion isäntä Erkki Erkinp. Kuolinsyy ajetus. 71 11/12 v Hautaus 7.7. 1872”. Humalojan vanhimman tyttären Maria von Qvantenin on mainittu oleskelleen isänsä viimeisinä vuosina lapsineen Ruovedellä ainakin sen verran, että asiasta on tehty merkintä Pälkäneen rippikirjaan: ”vistas i Ruovesi.”
Ruoveden historiassa todetaan, että Savon ja Pohjanmaan herännäisyydellä oli pitäjässä monia kannattajia, mutta kansanliikkeeksi se ei muodostunut. Pieni maininta kertoo ilmeisesti Humalojan vaikutuksesta, sillä Toivion tila sijaitsee Väärinmajan Hyyrylässä : ”1860-luvun lopulla Hyyrylän kylässä esiintyi jonkin verran renqvistiläisyyttä.”
Maria von Qvanten pysyi koko elämänsä uskollisena rukoilevaisena. Hän muutti virallisesti Sahalahden Tursolaan miehensä Kustaa von Qvantenin kuoltua 13.10.1903. He olivat sitä ennen jo olleet jonkinlaisessa asumuserossa. Pälkäneen kirkkoneuvosto nuhteli vuonna 1894 Kustaa von Qvantenia, että tämä ei asunut vaimonsa, vaan erään toisen naisen kanssa. Qvanten puolustautui, että vaimo oli asunut liki 30 vuotta Sahalahdella, eikä suostunut tulemaan takaisin. J.W.Wallinheimo kirjoitti ”Toivion Maijasta” vuonna 1910: ”Vielä elävistä Sahalahden renqvistiläisistä tahdon mainita ainoastaan Humalojan tyttären Maria von Qvantenin , joka nykyään leskenä elää Sahalahden Tursolassa ja on harras lähetysystävä. Tulee pian nuhtelemaan pappejakin, ellei polvilleen langeta, mutta on muuten papiston ystävä. Hänellä on Pälkäneellä ja Sahalahdella joukko ystäviä, joihin hänellä on vaikutusta.”
Vuonna 1926 myös Humalojan torpan paikalle istutettiin muistotammet. Ohvenon Hakalassa syntynyt Signe Mäkinen (s.9.3.1911) muisteli, miten hänen kotiinsa tuli tuolloin kolme pappia kyselemään, missä Humalojan torppa on mahtanut sijaita. Hän lähti silloin oppaaksi. Tammia istuttamassa olivat pastorit Väinö Rekola ja Hugo Anton Soila. Kolmannen nimi oli Viitanen, joten hän lienee ollut yksi Pälkäneen lähetysyhdistyksen perustajajäsenistä, suutari Aaro Viitanen. Myöskään Humalojaan istutetut tammet eivät ole säilyneet. Humalojaa lähetystyön uranuurtajana haluttiin Sappeessa muistaa myöhemmin muistomerkillä. Sappeen koulun pihamaalle pystytettiin vuonna 1985 kivipaasi, jonka laattaan on kaiverrettu teksti: ”Torppari Erik Humaloja syntynyt Sappeessa v.1800 julisti sanomaa Kristuksesta ja kokosi v 1858 rahalahjan ’evankeliumin ilmoittamiseksi pakanoille’.Tämän lähetystyön uranuurtajan muistoksi pystyttivät kiven 16.6.1985 Pälkäneen seurakunta ja Sappeen kyläläiset”. Tänä päivänä taitaisimme lisätä sanan ”ja Ohvenon”.