Llinkkejä klikkaamalla pääset tutustumaan Sappeen ja Ohvenon kylien nähtävyyksiin.

		Jylhänkirkko
		Kirkkovene Ulla
		Marjaanan maauuni
		Myllynkivien ottopaikka
		Ruuttahuone
		Sappeen koulu
Katso sijainti kartalta	Katso sijainti kartalta		Katso sijainti kartalta

Marjaanan maauuni

Aivan Sappeentien varrella Mäkipäässä on säilynyt Marjaana ja Juho Vuorisen ”Marjaanan mäkiuuni”. 

 Se oli käytössä ainakin 1920-luvulta 1950-luvulle asti. Uunille lähtee polku postilaatikkojen rivistön luota ns. Isonojan mäeltä.

Katso sijainti kartalta

Myllynkivien ottopaikka

Sappeenvuoren etelärinteellä Hannulan maalla on vanha kivenlouhinta-alue. Sieltä on hakattu aikoinaan monen rakennuksen kivijalat. Veikko Heinonen muistelee sieltä olevan peräisin niin Sappeen koulun peruskivet kuin Hannulankin päärakennuksen ja navetan kivijalat.

Rinteessä on jäljellä valmiiksi hakattu myllynkivi, joka syystä tai toisesta on jäänyt irroittamatta kalliosta. Myllynkiven aihioita on jäljellä muitakin. Niitä on hakannut ainakin Aleksi Heinonen ( 1869 -1930).

Yllä myllynkiven aihio, johon on porattu keskelle pieni reikä. Kivi on sammaloitunut, eikä sitä satunnainen ohikulkija välttämättä tunnista.

Katso sijainti kartalta

Jylhänkirkko

Jari Kemppainen

Kirkko Sappeenvuoren rinteellä 

Katso sijainti kartalta

Sappeenvuoren kaakkoisrinteessä on kaksi siirtolohkaretta, joita kutsutaan Jylhän kirkoksi. Toinen kivi muistuttaa kivikirkkoa ja toinen kellotapulia. Vielä 1980-luvulla kivien välistä kulki vanha polku. Polku kulki Mäkipäästä muutamaan Metsäkulman taloon ja takamaahan eli Laipanmaahan. Sitä pitkin kulkivat Metsäkulman asukkaat kylälle kirkkorantaan tai mäkipääläiset takamaahan marjaan.

  Myöhemmin on lähes lohkareille asti tehty metsätie, joka nykyisin jatkuu metsäkoneurana Sappeen rinteen ja kivien välillä. Sen seurauksena kulku kivien välistä on lakannut ja polku on lähes hävinnyt. Samalla kivet ovat piiloutuneet puuston taakse vaikeasti havaittaviksi.

  Kuulin kevään 2005 Sappeen kinkereillä Jylhän kirkosta, ja seuraavana kesänä kävin Hellevi Salosen opastuksella tutustumassa tähän kirkkoon. ”Kirkkokiven” pystysuorassa seinässä on lähekkäin kaksi reikää, jotka näyttävät kiveen poratuilta. Miina Salonen (1886-1965) on  kertonut äitinsä Maria Kustaantytär Piikin (1836-1932) kertoneen, että kun polkua pitkin mentiin kivien ohi, niin kaksi sormea piti laittaa reikiin ja lukea Isä Meidän -rukous.

  Mikä Jylhän kirkko sitten on? Mikä on sen tausta? Seuraavassa esittämäni vaihtoehdot ovat arvausta ja historiaan perustuvaa mielikuvitusta.

  Kivet ovat olleet takamaassa asuvien pälkäneläisten kirkkomatkan varrella Onkkaalassa sijaitsevalle Pyhän Mikaelin kirkolle. Kirkolla on aikoinaan ollut erillinen kellotapuli. Suuret kivet muistuttivat kirkkomatkaajalle matkan päämäärästä. Kivien kohdalle tultaessa pidettiin tauko, nojattiin kiveä vasten, muistista haettiin Isä meidän

-rukous, ja rukoiltiin voimia matkan vaivalloisuuden takia. 

  Joku kirkkomatkalla ollut rukoili Isä Meidän -rukousta ihan tosissaan vaaran uhatessa, ehkä pedon tai väsymyksen vuoksi tuntemastaan pelosta, samaan aikaa kivelle kiiveten. Selvittyään vaarasta hän muisti aina kiven kohdalla toistaa kiitollisena rukouksen. Näin kirkkomatkasta alkanut tapa liittyi aina kivien ohittamiseen ja siirtyi esimerkin ja oppimisen myötä myös muiden kuin kirkkomatkalla olevien tavaksi.

  Kiviin liittyy myös tarina, että isonvihan aikana Jylhän kirkolla on pidetty jumalanpalveluksia. Kostianvirran taistelua seuranneen Pyhän Mikaelin kirkon ryöstön yhteydessä kirkko vaurioitui. Kirkkoherra Matthias Ithalin oli paossa venäläisiä jonkin aikaa ainakin vuonna 1714. Kirkonkirjoissa ei ole merkintöjä esimerkiksi kasteista kesäkuun 11. päivän ja marraskuun 24. päivän väliseltä ajalta. Kirkkoherra ja ehkä myös kappalainen Olaus Castrenius eivät ole tuolloin olleet palvelemassa seurakuntaa.

  Tavallinen talonpoikaväestö piiloutui lähimetsiin piilopirtteihin välttääkseen ryöstöt ja säilyttääkseen henkensä. Myös taistelupaikasta etäämmällä ollut Sappee joutui ryöstöjen kohteeksi. Heikki Erkinpoika Hannulalta olivat venäläiset vieneet karjan, vetojuhdat ja kaiken irtaimen. 

  Paimenen ja kirkon puutteessa seurakuntalaiset ovat kokoontuneet rukoilemaan syrjäiseen ja suojaiseen paikkaan pyytämään Jumalalta apua vaikeana aikana, joko aivan keskenään tai kappalaisen kanssa, joka on ollut paossa paikkakunnalta vähemmän aikaa kuin kirkkoherra. Voi myös olla, että kappalainen, jonka Tommolan pappila poltettiin, on paennut Sappeesen tai Laippaan tai kiersi seurakuntalaistensa luona tuona vaikeana aikana ympäri pitäjää. Castreniuksen kerrotaan jakaneen isonvihan aikana seurakuntalaisten kärsimyksen, ja siksi hänet haluttiin valita uudeksi kirkkoherraksi Ithalinin jälkeen.

  Onko Jylhän kirkolla pidetty rukoushetkiä useamman kerran ja millä joukolla? Emme tiedä, mutta venäläisten pelossa kirkolle ei voinut lähteä, eikä siellä pappien puuttuessa pidettykään jumalanpalveluksia. Ehkäpä sappeelaiset valitsivat jumalanpalveluspaikaksi kotikirkkoa muistuttavan turvallisen paikan, Jylhän kirkon.

  Sappeen, Salmentaan ja Luikalan aluetta ja siellä olevaa seurakuntaa on kutsuttu vesikansaksi. Vielä vuoden 1825 rovastintarkastuksen pöytäkirjassa mainitaan Pälkäneen vesikansassa pidetyn kyläkirkkoja eli kulmakuntasaarnoja, mutta ei enää vuonna 1836.

  Kirkonkylää vastapäätä Pälkäneveden toisella puolella on ollut kyläkirkkopaikka. Kyläkirkkopaikka ei ilmeisestikään  ole ollut Jylhän kirkko, vaan joko talosta taloon kulkeva jumalanpalveluspaikka tai kiinteä kyläläisten ja seurakunnan yhdessä sopima talo, jossa pidettiin kyläsaarnat. Mahdollinen olisi myös erillinen jumalanpalveluskäyttöön rakennuttu tila, rukoushuone, mutta tällaisesta historian lähteet eivät Sappeen osalta kerro mitään.

  1700-luvun alusta 1800-luvun alkuun asti seurakunnan eri kylissä pidettiin kylärukouksia. Kylärukouksiin tuli jokaisen perheen isän ja äidin lapsinensa ja kotiväkensä kanssa saapua. Rukouksia pidettiin aamuin ja illoin suurimmissa kylissä, vuorollaan kussakin talossa. Rukousten pitäjäksi olivat kirkkoherra tai kirkonkokous valinneet tai kinkereillä oli valittu ”erityisen kirjataitavia niin mies-kuin naisen puolia kuhunkin taloon julkisesti aamuin illoin kuuluvalla äänellä pitämään julkiset rukoukset”. Usein rukoukset piti sen talon isäntä, jonka rukousvuoro oli.

  Kylä soitettiin kokoon kelloilla, torvella tai sarvella. Tilaisuus aloitettiin ja lopetettiin virrellä, luettiin Raamattua tai postillasta saarna. Rukoukset luettiin virsikirjasta tai rukouskirjoista. Mahdollisesti joku taitava ja hengellisesti valveutunut piti vapaan rukouksen. Rukousten aiheena oli Jumalan varjelus, vuoden tulo, rukous seurakunnan ja koko kristikunnan ja esivallan puolesta. Pälkäneellä tarkistuspöytäkirjoissa on merkinnät rukousten pitämisestä ainakin vuosina 1730, 1731, 1736, 1767. Olisiko jostain syystä, esim isonvihan takia, Sappeen kylärukous pidetty Jylhän kirkolla?

  Ennen kristinuskon tuloa Suomeen pakanuuden aikaisen muinaisuskon hiisissä eli palvontapaikoissa oli uhrialttarin tapaisia kiviä tai kiviröykkiöitä. Uhrikivien koloihin laitettiin uhreja vuoden tulon edistämiseksi ja vainajien muistamiseksi. Jylhän kirkko voisi olla tällainen uhripaikka. Kristinuskon tullessa Pälkäneelle kivi nimettiin uudestaan ja sai kristillisen tulkinnan.

  Tätä vastaan kuitenkin puhuu se, että uhrikivet ovat tavallisesti olleet kalmiston yhteydessä sekä se, että uhrikivien läheisyydestä olisi tullut esiin arkeologisia löytöjä. Pälkäneeltä on löydetty tähän mennessä kaksi uhrikiveä, toinen Laitikkalasta ja toinen Äimälästä.

  Jylhän kirkon selitys voi olla myös lapsellisen yksinkertainen. Vanhempien kanssa metsällä olleet lapset ovat pitkästyneet ja kehittäneet kirkkoleikin, kun he ovat huomanneet kivien muistuttavan kirkkoa. Kirkossa kuulemansa ja kinkereillä oppimansa Isä Meidän -rukouksen he ovat sitten liittäneet leikkiinsä. Tällaisia kirkko ja pappi -roolileikkejä ovat lapset leikkineet kautta kristinuskon historian ajan.

  Jotain tietoa antaa Jylhän kirkon nimi. Nykysuomen sanakirjan mukaan jylhä merkitsee kolkon mahtavaa, karun juhlallista. Luonnosta ja sen ilmiöistä puhuttaessa jylhä on mahtavuudeltaan, korkeussuhteiltaan ja karuudeltaan vaikuttava, mahtavapiirteinen, vuorinen, karu, raivaamaton, synkkä ja autio. Jylhän Sappeenvuoren rinteellä ovat Pälkäneen keskiaikaista kirkon seutua muistuttavat kivet. Tämän voimme ainakin sanoa Jylhän kirkosta. 

”Kiitos, Jumalamme,
kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät,
loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta
työstä isien,
kiitos isänmaasta
ja kohtaloista sen.”

Virsi 581: 1

Sanat Anna-Mari Kaskinen.

Lähteet ja kirjallisuus:

Kuuliala, Wiljo-Kustaa. Vanhaa Pälkänettä. 1949.

Ojanen, Eeva. Kirkko ja kansanelämä Länsi-Hämeessä 1800-luvulla. SKHS 71. 1966.

Pirinen Kauko. Suomen kirkon historia 1. Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. 1991.

Pälkäneen historia 1. 1972.

Rimpiläinen, Olavi. IN LABORE ET AERUMNA. Luterilaisten seurakuntien papinvirkojen hoito isonvihanaikana Suomessa. SKHST 107. 1978. 

Sappeen muinaisjäännöksistä. Hellevi Salosen korjaus- ja täydennysehdotuksia Sappeen kulttuuriympäristöselvitykseen. 29.12.2002.

Wallinheimo, J.W. Keski-Hämeen seurakuntien uskonnollissiveellisistä oloista. SKHSP VIII ja IX.1910.

Sirkka Lindroos