Ullan rakentaminen vuonna 1902   Veneen puumerkit   Koesoutu ja ensimmäinen Onkkaalan matka   Kirkkomatkat 

Toisenlaista matkantekoa          Ullan uusi aika   Vesille venosen mieli  Veneen siunaaminen   Riimiä ja räppiä

Sivun kuvat saat suuremmiksi klikkaamalla kuvaa.

 Sivun alkuun

Ullan rakentaminen vuonna 1902

Kirkkoveneen nopeakulkuisuus näyttää todella olleen uuden veneen tärkein ominaisuus sappeelaisille, sillä kilpasoutu kirkolta kotiin päin lähdettäessä  kuului asiaan. Perustettiin paattilahko, johon ilmoittautuivat osakkaiksi kaikki kylän kahdeksan taloa torppariensa ja mäkitupalaistensa kanssa: Eerola, Hannula, Heikkilä, Hutila, Pakarainen, Pietilä, Rantala ja Terva. 

  Uuden veneen  pääpuuhaaja oli Heikki Erkinpoika Hutila (1858-1935). Hän myös hoiti perämiehen tehtävää kuolinvuoteensa 1935 saakka. Vielä testamentissaan hän muisti venettä, määräten sen hoitoon 2000 silloista markkaa.[vii]

  Rakennusvaiheista Pentti Pekonen kirjoittaa artikkelissaan: ”Sovittiin niin, että kullakin talolla oli veneessä oma aironsa, tuhtonsa ja jalkapistäkkeensä, jotka he jatkuvasti pitivät kunnossa. Edellä mainitut esineet oli varustettu omistajan puumerkillä. 

  Paatin rakentajaksi onnistuttiin saamaan tunnettu venemestari Jussi Kuusisto Luopioisten Puutikkalasta. Hutila vaati häneltä nopeaa venettä.

  Mestari, joka oli tarkasti tutkinut kaikki lähiseutujen paatit, alkoi kehitellä mielessään näiden seutujen nopeinta vedenkyntäjää.

  Paattilahko oli noihin aikoihin harvinaisen tasavertainen työkunta. Lahkoon pääsivät työpanostaan vastaan myös torpparit ja mäkitupalaiset ja veneen matkaan muutkin kyläläiset, joilla ei ollut osuutta veneeseen.

 Venemestarin saapuessa kylään olivat lahkokunnan miehet jo kirveineen vastassa. Vaikka Hutila toimikin ylimpänä päällepäsmärinä, ei ollut epäselvyyttä siitä, kuka määräsi riitingeistä veneen suhteen. Mestarin johdolla mentiin rakennuspuiden hakuun. Pohjapuu veistettiin Pakaraisen metsästä tuodusta mahtavasta tukista, 16-metriset laitalaudat Heikki Hutilan hongikosta. Tarvikkeet ajoi rakennuspaikalle Hutilan riihenkatokseen Jussi Vasarainen. Pohjapuu ja laitalaudat sahattiin miesvetoisella lankkusahalla eli "kinnaskoskelaisella", ja Matti Huhtala otti kaari- ja kokkapuut. Tämä oli kovin tarkkaa työtä, koska laitapuiden ja kaarien tuli olla juuri sitä kokoa, minkä mestari oli määrännyt.

  Riihenkatoksen alla olevassa "veistämössä" olivat mestarin apuna torppari Heikki Packalén ja kirvesmies Aleksi Heinonen, molemmat Sappeesta. Kuusisto jakoi heille ja muille apumiehille tehtävät sekä neuvot ja valvoi tarkasti, miten pohjapuu ja kaaret oli veistettävä.

  Ensimmäisen kaaren perässä ja keulassa piti olla tavallista vahvempi, samoin niiden keskiosan kaarien, joiden päällä  olivat soutajien jalkapistäkkeet. Suuren veneen laitalautojen kiinnitys oli tarkkaa työtä. Naulaamiseen tarvittiin tuhatkunta maasepän takomaa erikoisnaulaa. Kolmeen neljään kaareen kiinnitettiin sideraudat ja keulaan "näyttävä" nokkarengas. Hankapeukalot Kuusisto teetti raudasta. Sepän kanssa hän mittaili myös koko raudoitustyön.

  Mestari ei tehnyt varsinaisia rakennuspiirustuksia. Omassa mielessään hän suvereenisti punnitsi veneen sopusuhtaiset muodot, laitojen sopivan kaarevuuden ja kaikki nopealta ja kauniilta veneeltä vaadittavat seikat.

  Tulos oli ihailtava. Vene oli kapea ja solakka sekä erittäin nopea- ja suorakulkuinen. Terävä ja pysty keula halkaisi vettä Lepakkoa paremmin. Soutupaikkoja oli 19, hankaimien väli "passelisti"  140 cm . Airoihin tarvittiin nelisenkymmentä miestä, kaksi kuhunkin. Airojen pituus veneen keskikohdalla oli  4 metriä ja itse veneen  16 metriä . Komea peräsin eli tyyrilauta oli tehty luonnonväärästä juurakosta 

Kun vene oli viimeistelty ja tarkastettu, se siveltiin torpparien tuomalla tervalla. Sama toistui joka kevät, tervausraha kerättiin Hutilan isännän hattuun. Heinäkuun 4. päivänä 1902 vene siirrettiin kahden hevosen voimalla kylän yhteisessä rannassa sijaitsevaan talaaseen. Koska vesillelasku tapahtui ULLAn päivänä, saatiin tästä veneelle nimi. "[viii]

Esko Aaltosen mukaan mestarin rahapalkka oli kaksi markkaa kultakin osakkaalta, minkä lisäksi kustannettiin yhteisesti ruoka ja kahvi.[ix] 

Myös sappeelainen Tauno Sairiala  talletti muistitietoa Ullan rakennusvaiheista: ”Pakaraisen sotilasvirkatalon eli puustellin metsästä kaadettiin suuri oksaton petäjä, siitä katkaistiin yhdeksän sylen pätkä. Sitten tuotiin hevonen ja se valtava tukki kinnattiin sakilla rekeen, mutta hevonen ei jaksanut sitä vetää. Eräs miehistä sanoi: ”Nyt on hevoses länkistään liijaassa.” Niin olikin, tukki ei junahtanutkaan minnekään. Sitten tehtiin köysistä aisat ja tuotiin toinen hevonen eteen, niin tukki lähti laahaperässä liikkeelle. Mutta Pitkälahden pihassa se tukki ei sopinut rakennusten välissä kääntymään ja siitä jouduttiin syli katkaisemaan pois, ennekuin se saatiin tuotua suoralle paanalle. Siitä tukista sahattiin lankkusahalla käsin kirkkopaatin pohjalankku, samalla sahattiin käsisahalla hienosyisistä männyistä yli  16 metriä pitkiä laitalautoja. Se oli tarkkaa sahuuta, kun viivaa myöten sahattiin ja lisäksi alisahurille tahtoi mennä sahanpurut silmiin.

   Huhtalan Matti haki paatin pääksypuut Alhonkärjestä ja kylänmiehet haeskelivat metsästä paatinkaaret. Arajärven Eero veisteli paatinkaariin väärinpäin laitalautojen lovet ja kun hän huomasi sen, hän sanoi:” Kun yksi käsky on rikottu, niin on rikottu kaikki.” Mutta erehdys ei tuottanut vahinkoa, kaaret olivat niin vahvoja ja niissä oli varaa, että niistä saatiin vielä korjaamalla paattiin kaaret, eikä työ eikä vaivat menneet hukkaan. ”[x]

   Kirkkoveneestä tuli hyväkulkuinen. Se oli ” keskutuhdolta  16 m pitkä,  2 m leveä, korkeus  1,5 m , 19 soutupaikkainen, hankaimien väli  1,4 m , airot keskikohdalta venettä noin  4 m pitkät, peräsin juurakosta tehty väärä.”[xi]

Sivun alkuun

Veneen puumerkit

Veneen hankapeukaloiden juureen veistettiin  soutupaikasta vastaavan puumerkki.  Miltei kaikki kuviot ovat  edelleen hyvin luettavissa. Myös jalkapistäkkeet ja airot merkittiin samalla tavoin.  Joitakin vanhoja airoja on säilynyt merkintöineen. Parhaiten säilynyt airon puumerkki on : P MCMXII.

Kirkkoveneen puumerkit

   Sappeen kirkkovene Ulla valmistui vuonna 1902. Jokaisen hankapeukalon juureen on  kaiverrettu soutupaikasta vastaavan puumerkki. Myös muutama vanha airo merkkeineen on säilynyt.  Veneessä on soutupaikkoja  19, puumerkkejä selkeästi nähtävissä niistä vielä 17.   (kuva 13)

Veneen rakentamisesta muistitieto kertoo: ”Uuden veneen  pääpuuhaaja oli ahkera kirkkomies, talollinen Heikki Hutila. Osakkaiksi ilmoittautuivat kylän muutkin talolliset: Pakarainen, Pietilä, Rantala, Terva, Hannula, Heikkilä ja Eerola torppariensa ja mäkitupalaistensa kanssa. Sovittiin niin, että kullakin talolla oli veneessä oma aironsa, tuhtonsa ja jalkapistäkkeensä, jotka he jatkuvasti pitivät kunnossa. Em. esineet oli varustettu omistajan puumerkillä. ”[i]

Kaikki silloisen Sappeen kahdeksan taloa olivat siis hankkeessa mukana, niin myös torpparit ja mäkitupalaiset. Koska miltei kaikki 17  puumerkkiä ovat erilaisia, mukana on siis muitakin kuin talojen puumerkit. (Kuva 14) Tervan, Eerolan ja Heikkilän sukujen edustajilla oli  tiedossa puumerkkinsä, jotka kaikki löytyivät myös veneen hankapeukaloista. (Kuva 15)

   Ullan rakentamisen aikaiset asiakirjat eivät  tuoneet varmuutta veneen muiden puumerkkien omistajiin. Useimmat käyttävät niissä etunimensä tai sukunimen ensimmäistä kirjainta puumerkkinään. (kuva 16)

Myös muunlaisia puumerkkejä löytyi : Oskar Aukustinpoika Hartikkalan renki, Anna Kaulén, Gustaf Helander, Gustaf Adolf Pietilä, Juho Humalisto,  Fredrik Reinholdinpoika Vähäoja, Karoliina Heikintytär Järvenpää, A Packalén, Juho Peltonen, Juho Benjaminpoika Heikkilän renki, Kalle Korpela, Gustaava Savén, Miina Kaituri. (Kuva 17)

  Veli Terä kertoo artikkelissaan vuoden 1958 Pälkäneen Joulussa, että tuo airo on Pitkälahden ja valmistettu vuonna 1912, kuten roomalaiset numerot ilmaisevat. [xii] Sappeelaisten puumerkkejä on selvitelty otsikon Historia yhteydessä.

Sivun alkuun

Koesoutu ja ensimmäinen Onkkaalan matka

Ullan valmistuttua entinen kirkkovene upotettiin kumoon sen viereen laituriksi. Ullan koesoutu tehtiin arkena ennen varsinaista vesillelaskua. 

”Veneen tasapainoisuus punnittiin miehissä rannalta käsin. Hutila tarttui peräsimen kampeen, komensi pari miestä pois keulasta ja otti suoran suunnan kohti Luikalan saarikylän sahaa.

  Tuntui siltä, ettei solakka ja kapea Ulla poikennut suunnasta piiruakaan. Ajettiin saarikylän salmesta ristiaallokon läpi suurelle selälle, jossa vene käännettiin. Kun vielä oli soudettu aaltoja vasten, Hutila ja Kuusisto olivat vakuuttuneita veneen kunnosta. Vene työnnettiin talaaseen. Jokaisen telan tuli ottaa veneeseen kiinni, ettei se laskisi mistään kohdin.

  Kun Ulla lähti ensimmäiselle kirkkomatkalle, tiedettiin tätä varoa jo naapurikylissäkin. Sinä pyhänä oli naisten vaikea päästä mukaan. Airoissa piti olla vain riuskimmat miehet. Kello 7 löi Hutila pohjatapin kiinni, mikä tiesi pikaista lähtöä. Hän tasaili venettä määräämällä keulapuolelta painavimpia miehiä taakse. Paikka oli muistettava paluumatkallakin. Veneen väärä lastaus aiheutti helposti tappion. Jos vene kynti syvällä, ei soutajien hirmuinen ponnistuskaan auttanut.

  Yläsoudulla istui kaksi taitavaa soutajaa, joiden tehtävänä oli antaa "myysteriä" s.o. antaa mallikuohuja toisillekin. Paksu virsikirja taskussa pönköttäen Hutila komensi "kaikki juoneen". Jopa vapaakyytiläistenkin on nyökyteltävä yläruumistaan soudun tahdissa, jotta vauhti silläkin tavalla yhä kiihtyisi. Meno kirkolle oli kokeilua ja leikkiä paluumatkaan verrattuna. Vasta silloin tultiin näkemään "kuka oli kukin". [xiii]

Sivun alkuun

Kirkkomatkat  

  Venematkat alettiin keväällä, kun ”vedessä oli vielä jääsuikaleita” . Syksyisin matkoja tehtiin niin kauan kuin järvi jäätyi. Soutajat hakivat omat aironsa ja jalkapistäkkeensä ja etsiytyivät omille puumerkeillä merkityille paikoilleen. Samaa airoa saattoi soutaa veneen leveämmällä kohdalla kaksi henkeä, toinen airon kädensijasta, toinen kahvasta.  Matkustajia mahtui myös mukaan, sillä vanhempi väki ja lapset eivät soutaneet. [xiv]Väkeä veneessä oli parhaimmillaan liki sata henkeä.[xv]

   Sappeen kylällä venettä voideltiin etukäteen, jotta se luistaisi mahdollisimman keveästi. ” Pohjalankku oli usein sivelty tervan lisäksi sianihralla ja talilla. Sitä vedettiin kokkaan ja laitoihinkin paremman luiston aikaansaamiseksi. ”[xvi]

   Marjaana Vuorisen kertomus soutumatkoista on talletettuna Pertti Virtarannan kirjassa ”Hämeen kansa muistelee”: ”Sitä mentiin että! Kovasti soulettiin, nin että.. että vesi nenämpäästä tippu! Kun tuala oli, 

Hartikkalan all oli toinen ja tällä rannalla tääl oli kaks – no tottakais siinä täyty koittaak kuka siinä toinen oli!... Yhlen kerran kävi silälail että tartti tualta Aitoon kautta tullak kotiok kun noin .. kävi tuuli. Jaa niin, jäi isopaattikin kerran Onkkaalaan; yks tuli yhtäältä ja toinen toisaalta mistä kukim pääsi sitten, kun Onkkaalasta kotiot tultiin... Sillon nousi ukkosen ilma ja oli nin arkoja sillä kertaa että kukkaan ei lähteny – ja kukas sitä tommottellen selläällel lähtee ukkosen ilmalla, joka maallem päässy on! Ei siälä oteta oksaan kiinni, e-ei! .. Soutupaikat oli jaettu, mutta niitä oli sitten semmosiakin kellä ei ollu airoo. Siin oli neljä henkee aina tuhlolla, se oli nil levvee..”[xvii]   

  Menomatkalla ei soudettu kilpaa.  ”Kiirettä pidettiin vain, jos Ylisalon ohi soudettaessa nähtiin kirkon tornin luukkujen olevan auki. Matkan aikana veisattiin virsiä omaksi ja muiden iloksi.” [xviii]Mainitaan, että  Henna Koskinen oli näillä matkoilla kylän parhaita laulajia. [xix]  

  ”Jokaisella kylällä oli oma paikkansa kirkkoveneelle Pappilan rannassa. Riihikatoksessa vaihdettiin paremmat vaatteet kirkonmenoja varten.’Koettakaa parantaa soutua, että kirkkopuna ilmestyy poskille, koska Leistedtin torppa jo näkyy’, perämies kehoitteli joukkonsa.”[xx]

   Perämiehenä eli ”ornaalina” tai ”tyyrmannina” toimi pisimpään Heikki Hutila, mutta myös Aleksi Heinonen, Heikki Savén  ja Juha Eerola. Heikki Hutilan muistetaan pitäneen tapanaan kotirantaan päästyä    ” määrätä kärisevällä äänellä:’ Peeerämiehen peeerse kuivalle maalle.’ Vene piti vetää niin ylös rannalle, että Hutila pääsi jalkojaan kastelematta veneestä pois.”[xxi]

   Wiljo-Kustaa Kuulialan mukaan kirkkoveneiden matkaan liittyi monia perinnäistapoja. ” Etäällä asuvaisten oli aamulla ani varhain lähdettävä liikkeelle joutuakseen kyllin varhain venerantaan. Sappeen takamaan asujanten kerrotaan syksysunnuntaisin ottaneen päresoinion mukaansa valaistakseen sen avulla polkuansa vaeltaessaan yli vuoren kylärantaa kohden.

Veneeseen asettauduttaessa noudatettiin vanhastaan totuttua järjestystä. Peränpito uskottiin jollekin vaarille tai muuten arvossapidetylle vanhukselle. Hänen oli tarkoin tunnettava karit ja osattava väylä. Hänellä oli isäntävalta veneessä. Kaikkien oli toteltava perämiehen määräyksiä. Hän huolehti souduntahdista. Ja airoihin oli saatava väkeviä miehiä. Kysymyksessä oli kilpasoutu.

  Matkavarusteista herättivät huomiota sinisiksi maalatut, pitkänomaiset kirkkovakat, joihin naiset säälivät muutinvaatteensa ja kirkkosilkkinsä. Miehet olivat kotoa lähdettäessä pukeutuneet liinapaitaan jättäen rohdinmekkonsa aitan orrelle odottamaan arjen tuloa. Takkinsa nämä käärivät veneen tuhdolle. Useiden vakassa oli eväinä leipää, juustoa ja kananmunia.

  Perille päästessä kirkkoväki sonnustautui juhlakuntoon. Riihen katoksen suojassa naiset ottivat vakasta esille pukunsa ja silkkinsä ollakseen valmiit astumaan Herran huoneeseen. Samalla maisteltiin eväitä. Vanhaa kirkkoa käytäessä veneet Pälkänevedellä ohjattiin Savolan kalliolle Kuulialan rannassa. Myöhemmin oli määränpäänä pappilan ranta.” [xxii]

   Myös pappilan saunakamarissa kerrotaan vaatteita vaihdetun. Siellä syötiin eväitä ennen kirkkoon menoa. Turvasen talo Onkkaalassa oli joidenkin majapaikkana, ja siellä asuivat useat vesikansan nuoret rippikouluaikanaan. Turvasen talossa oli kauppa, josta voitiin ostaa tarvikkeita ja kirkkotuliaisia. Sappeen kirkkovenerannassa oli aina suuri joukko kyläläisiä odottamassa matkalaisia. Samalla kuultiin tuoreimmat uutiset.[xxiii]

   Sappeen opettajat Mandi ja Kalle Rosi muistelevat usein lukeneensa kaupan seinästä ilmoituksen: "Kirkkovene Ulla lähtee Pälkäneen kirkolle sunnuntaina klo  8 a .p. ”Kirkolle soudettiin puolessatoista tunnissa, naissoudussa matka vei yli 2 tuntia. Kirkkoväkeä tuli Sappeen vuorten takaisista kylistä ja Aitoosta asti. Heidän oli ensin tehtävä pikkuveneellä vesimatka Sappeen rantaan. Usein paljasjaloin, vaatteita kasteiselta ruoholta säästellen mentiin peräkanaa kivistä polkua pitkin talojen ja torppien ohi venerantaa kohti. Tuli naisia vakkoineen ja miehiä uusine airoineen. Rannassa hangattiin kirkkosaappaat ja -pieksut mustiksi nokkosen tai vesiheinän varsilla. Matka voi alkaa.”   Kirkonmenon ajaksi jäi joku vahtiin, ettei airoja piiloteltu, kiviä nostettu veneeseen tai hankaintappeja rasvattu, kuten joskus kerrotaan menetellyn. [xxiv]

Sivun alkuun

Toisenlaista matkantekoa

Kirkkovene Ulla oli ainakin kerran myös toisenlaisessa käytössä. Kylän nuoret olivat ottaneet sen luvatta ja soutaneet iltamiin Aitooseen. Lähtö kuitenkin huomattiin ja vanhemmat miehet kävivät soutamassa paatin takaisin kotiin. Iltamaväki joutui kiertämään jalkaisin rantateitä pitkin kotiin.

  Eräänä sunnuntaiaamuna oli sitten uuden yllätyksen vuoro. Vene ei liikkunut telaltaan, vaikka miten työnnettiin ja väännettiin kangilla. Syykin selvisi. Vene oli naulattu pitkillä rautanauloilla talaan pohjapuihin. Lienevätkö asialla olleet iltamista kävellen palanneet?

  Myös Onkkaalan markkinoille mentiin kirkkoveneellä. Kerran tällaisella paluumatkalla oli muutamille päihtyneille tullut riitaa, jossa jo puukotkin heiluivat. ”Siinä lenteli myös tavaraa järveen.” Osa matkalaisista olisi halunnut jäädä pois kyydistä Töyräniemessä, mutta perämies sai riitapukarit rauhoittumaan, ja matkaa voitiin jatkaa.

  Venettä käytettiin joskus myllymatkoillakin, mistä kaikki eivät pitäneet.

”Sappeen koulun  opettajat Mandi ja Niilo Rosi muistelivat, että veneellä oli tuotu myös Sappeen koulun rakennustarpeet 1920-luvulla. 

  Jännittävin oli eräs kirkkoveneellä tehty markkinamatka, kertoi Mandi Rosi. Palatessa nousi kova myrsky, sumu ja pimeyskin alkoivat haitata. Perämiestä alettiin jo syytellä liian suuren lastin, lähes sadan matkustajan ottamisesta veneeseen. 16-vuotiaalle tytölle, kuten monelle muullekin tuli etsimättä Jumala mieleen.

  Aallot nousivat suurina ja mahtavina Pälkäneen suurella selällä. Hitaasti nousi ja laski täyteen ahdettu vene aaltojen sitä heitellessä. Laita ryyppäsi vettä, jota mätettiin pois hatuilla ja kengilläkin. Mutta järkkymättä istui perässä pomppa yllään Hutilan isäntä. Hän huuteli rauhallisesti ohjeita Luikalan salmen ristiaallokossakin, missä vene kovasta soudusta huolimatta alkoi kääntyä poikittain ja vettä hulahti sisään vaarallisen paljon. Vasta tällä matkalla venemestarin ja perämiehen taito tuli lopullisesti punnituksi. Alettiin jo uskoa, että kirkkovene Ulla on uppoamaton."

  Kirkkomatka oli myös kauppamatka. Kirkonkylän kauppiaat pitivät sunnuntaina kauppojaan auki, joten monia asioita pystyttiin hoitamaan samalla matkalla. [xxv]Mutta liiketoimintaa oli myös toiseen suuntaan. Sappeelaiset lähtivät kirkkomatkalle sen verran aiemmin syksyisin, että ehtivät myydä veneistään marjoja, munia ja muita tuotteita. Kaarlo Warmavuori, Pälkäneen kirkkoherra vuosina 1908 - 1944, nimittikin kirkkovenettä ”kauppalaivaksi”.

  Anna Kaulén eli Pippa-Anni  oli leskeksi jäätyään ryhtynyt pullakauppiaaksi käyttäen kirkkomatkoja näin hyödyksi. Ennen kirkkoon menoa hän vei tyhjän korin leipuri Salmiselle Onkkaalassa. Tämä täytti sen munkeilla, korvapuusteilla ja korpuilla, jotka Pippa-Anni puolestaan myi Sappeessa. 

  Kirkkovene oli mukana kaikensävyisillä matkoilla. Jos veneessä vietiin ruumista, sen paikka oli veneen havuilla koristettu peräosa.  Malakias Pitkälahti oli yksi kylän uskollisimmista kirkossakävijöistä. Hän kohtasi  matkansa pään kesken soudun kirkkoveneessä vuonna 1896, siis ennen Ullan aikaa. Hänen kerrotaan sanoneen ennen kuolemaansa ”Olkoon Jumalan hallussa mun kirkkoreissuni.”[xxvi]

  Linja-auto alkoi kuljettaa kirkkoväkeä vuonna 1930, jolloin venematkat harvenivat. [xxvii]

 Vuonna 1944 Ulla-vene teki alkutaipaleensa viimeisen matkan. Silloin soudettiin hautaamaan Jalmari Huhtalaa, joka oli kaatunut jatkosodan viimeisissä taisteluissa 23.7.1944.[xxviii]

Runsaat kymmenen vuotta kirkkovene oli rantatalaassaan veden rajassa, kunnes vuonna 1956 kyläläiset talkootyönä rakensivat sille uuden talaan hiukan ylemmäksi rannasta. Veneestä tuli kylän matkailunähtävyys. Talaan pärekatto uudistettiin talkoilla 1980. Vuosisadan lopulla vanha kylätanhua sai myös teiden viitoitusten yhteydessä viralliseksi nimekseen Kirkkovenetie.

  Sivun alkuun

Ullan uusi aika

Kuva talkooväestä: 

Vuonna 1999 kyläläiset uusivat talkoilla osan talaan seinähirsistä ja pärekaton. Eturivi vasemmalta Pentti Saarto, Pekka Riihimäki, Anne Eerola, Leena Eerola, Nina Nikkilä, Laina Gröhn, Essi Nikkilä, Päivikki Virtanen, Veikko Heinonen, Juha Terva, Anniina Heinonen, Susanna Heinonen, Unto Huhtala, Tapio Heikkilä. Seisomassa vasemmalta Seppo Ylinen, Raimo Virtanen, Matti Terva, Pertti Terva, Markku Eerola, Marika Nikkilä, Lauha Kankaanniemi, Helvi Leppänen, Reijo Terva, Risto Kaarne, Pentti Hakala, Taito Terva, Mirjami Eerola, Hellevi Salonen, Väinö Terva, Esko Nikkilä ja Pekka Oja. Katolla ovat vasemmalta Vesa Humalisto, Jouko Heinonen, Pauli Gröhn ja Hannu Nikkilä.

 Talkoissa syntyi ajatus kunnostaa Ulla jälleen soutukelpoiseksi veneen satavuotispäiväksi. Hankkeesta virisi periaatteellinen keskustelu, kummalla tavoin paremmin kunnioitettaisiin vanhaa aarretta, jälleen kunnostamalla vai säilyttämällä se silloisessa kunnossaan.

  Kyläyhdistyksen kokouksissa 2001- 2002  päätettiin virallisesti ryhtyä kunnostuspuuhaan. Hankkeen puuhanainen oli Päivi Heinonen. Työryhmässä vastuuta kantoivat myös Jouko Heinonen, Risto Kaarne ja Helvi Jousmäki sekä heidän ohellaan muut kyläyhdistyksen silloiset hallituksen jäsenet: Eila Kujala, Sirkka Lindroos, Hellevi Salonen ja Raimo Virtanen.

  Runsas talkoolaisten joukko osallistui erilaisiin hanketta edistäviin puuhiin.

  Avustusta hankkeelle saatiin EU:n Leader + -rahoista. Varoja kerättiin myös haastekampanjalla, huutokaupalla ja listakeräyksellä. Hellevi Salosen Sappee-aiheisista piirroksista tehtiin korttisarja myyntiin kirkkoveneen hyväksi. 

  Kunnostustyön kuluista puolet tuli katetuksi airolahjoituksilla. Kyläyhdistys oli päättänyt tarjota ensin kylän suvuille ja kyläläisille mahdollisuuden varata nimikkoairo veneestä lahjoittamalla 168 euroa hankkeelle. Airot varattiin vilkkaaseen tahtiin. Margit Haapaniemi, Pentti ja Mirjami Hakala, Matti ja Kaija Hallikainen, Hannulan tila, Anniina ja Susanna Heinonen, Anna ja Sami Huhtala, Tommi, Vesa ja Marko Humalisto, Helvi Leppänen, Seija Nikkanen, Nina ja Essi Nikkilä, Marko ja Jenna Nikkilä, Antti Nikkinen, Taina ja Timo Penttilä, Jouko ja Minna Poukkanen, Hellevi Salonen, Antti ja Hanna Terva, Matti ja Pertti Terva ja Vieno Tuominen ehtivät ensimmäisinä. Tervan suku ry lahjoitti veneen kunnostamiseen 800 euroa ja sai 19:nnen airon.

  Veneen hankapeukaloiden vanhoista puumerkeistä oli varmuus vain Eerolan, Heikkilän, Hutilan ja Tervan osalta. Muiden airojen paikat arvottiin Ullan-päivän juhlassa  2002.

  Veneen kunnosti soutukelpoiseksi ja airojen puuosat valmisti luopioislainen puuseppä Mauno Nieminen.                                                                                  

Kunnostetulla veneellä soudetaan kirkonkylälle Pälkäne-päivän jumalanpalvelukseen, mikäli olosuhteet järvellä eivät vaaranna vanhusta. Perämiehenä toimi ensimmäisellä kerralla Pentti Hakala, seuraavilla Taito Terva.